Tarina III: Orvon Varjo

 

PROLOGI

Keski-ikäinen, kaljuuntunut mutta selvästi hyväkuntoiselta ja ryhdikkäältä näyttävä mies liikkui huomaamattomasti kädet taskuissa tummat verryttelyhousut jalassa ja musta huppari päällään. Ne oli ostettu urheiluliikkeestä. Hän ei koskaan kävellyt illalla sillä puolella, jossa katulamput olivat vaan halusi kulkea varjoissa. Eteen avautui näkymä jostain amerikkalaisen dinerin ja kurikkalaisen tanssipaviljongin väliltä, yhdistettynä 70-luvun mauttomuuteen ja pyrkimyksiin saavuttaa jotain rintamamiestalon kaltaista. Arjan baari, mies mutisi hiljaisella äänellä. Arjan baarin sivustalle oli pysäköity taiteilija Rismakan paskanharmaa Alfa Romeo 164. Mies irrotti vyöltään ruostumattomasta teräksestä tehdyn tiirikkasarjan, ja avasi apukuskin puoleisen lukon vaivattomasti. Hikikarpalot ilmestyivät hänen otsalleen, aivan kuin pistävän kivun merkkinä. Tästä illasta tulisi ikimuistoinen, hän ajatteli.

 

1. AINA VIERELLÄSI

"Kyllä, mustaherukasta ei voi puhua maahanmuuttajataustaisten, varsinkaan afrikkalaisperäisten ihmisten läsnäollessa, sillä se on tällä hetkellä kansalaiskeskustelussa samassa konnotatiivisessa asemassa kuin musta-sanasta johdannainen n-sana", esitelmöi Vihreiden kansanedustaja Vappu-Juhani Granberg tärkeän näköisenä, silmät kiinni, vähemmistövaltuutetun nyökkäillessä vierellä, "Ennen kaikkea se loukkaa uussuomalaisia ja uussuomalaisten jälkeläisiä, mutta sen käyttö on loukkaus suomalaiselle itselleenkin. Täällä ei lakata puhumasta skogsfinnestä ja metsäläisistä, jos tämmöisellä retoriikalla pelataan vielä 2000-luvulla. Minusta --"

Stygä katsoi televisiota suu auki, silmät puoliummessa. Kysymys oli ajankohtaisohjelmasta koskien mustaherukan rasistiselta kalskahtavaa nimitystä, mutta Stygälle kaikki tuo oli täysin hepreaa. Hän odotti kohta alkavaa kahdeksan tunnin pituista Monster Truck Marathonia, jota varten oli jo hamstrannut tarvikkeitakin: korillisen olutta, Yhden Tähden Jaloviinaa , puolentoista metrin salamipatukan, karstan polttaman kattilan täynnä chili con carnea sekä neljät, jo valmiiksi likaiset vaihtokalsarit.

Mintun kännykkä oli soinut hetki sitten ja Minttu oli siirtynyt toiseen huoneeseen puhumaan. Jollei Stygä olisi nähnyt puhelimen näytössä vilkkuvan Mintun äidin numeron, olisi hän ollut sataprosenttisen varma siitä, että kysymyksessä oli toinen mies.

Kärpänen lensi Stygän avoimeen suuhun tämän huomaamatta mitään. Se huuhtoutui kuitenkin vikkelästi alas kulauksella Karhu-olutta.

Minttu palasi huoneeseen kalpeana kuin lakana. Voi vitunhuulet. Taas menkat, arveli Stygä mielessään, mutta Mintun istuessa Stygän viereen sohvalle, kertoi tyttö sen, mitä oli äsken äidiltään kuullut: Orvo oli tehnyt itsemurhan. Tuo sympaattinen lierihattupoika oli hypännyt narun jatkeeksi perheensä autotallissa – isosetänsä rippipuku yllään.

"Mikä vitun orpo?", ihmetteli Stygä ja siemaisi lisää olutta. Hänen lempiohjelmansa oli juuri alkamassa. Minttu käpertyi lähemmäs Stygää hakien turvaa tämän kainalosta. Stygä tosin tulkitsi Mintun olevan kullin tarpeessa ja hetken punnittuaan päätti jättää ohjelman katsomisen sikseen ja keskittyä repimään Mintulta vaatteita yltä. Minttu tarvitsi nyt poikaystävänsä tukea ja läheisyyttä ja Stygän tuntien tämä oli se tapa, millä Minttu pystyi sellaista edes jokseenkin tältä saada. Vaikka kyyneleet virtasivatkin pitkin Mintun poskia, otti hän virtsalta lemahtavan siittimen suuhunsa.

"Nyt vois vaikka lopettaa sen murehtimisen, ja tuntea miltä kunnon isänmaan uros maistuu", Stygä hörötteli ja laukesi lähes välittömästi. Minttu yritti käpertyä Stygän kainaloon mutta tämä sysäsi naisen pois.

"Painu helvettiin siitä kiehnäämästä, kanttura! Mähän oon sanonu ettei hommien jälkeen huvita hempeillä! Sitäpaitsi ne alkaa just revittelemäänkin, eli hushus!"

Minttu poistui kylpyhuoneen puolelle huuhtelemaan suuhun takertunutta kuorrutusta pois, jonka jälkeen hän luhistui kylpyhuoneen lattialle itkemään ääneen. Orvo oli nyt poissa, eikä ollut ketään jonka kanssa jakaa niin hyvät, kuin pahatkin tunteensa Vaikka on Stygäkin herkkä ja huomaavainen mies, Minttu ajatteli mutta puhkesi välittömästi yhä kovempaan itkuun, jolloin olohuoneesta kuului karjaisu:

"Pidä ny vähän pienempää meteliä siellä!!! Täällä yritetään nauttia moottorin kehräämisestä ja yks niiskuttaa niinku puhkinussittu säkkipilli!"

 

2. SURUN VÄRI

"Mä en jaksa jos sinne tulee niin paljon ihmisiä… millä me ne kaikki ruokitaan?" Marketta – edesmenneen Orvon äiti tuskaili ja pyöritteli kädessään lasillista Fernet Brancaa.

"Marketta-kulta, älä huoli, anna miun huolehtia," Annikki-mummi rauhoitteli kirjoittaessaan muistilistaa.

Orvon kuolemasta ei ollut kulunut vasta kuin muutama päivä mutta hautajaiset oli järjestettävä. Marketan onneksi Annikki-mummi oli ottanut ohjat käsiinsä. Elämää nähneelle vanhalle naiselle eivät näiden hautajaisten järjestelyt olleet ensimmäiset.

Orvon isästä ei ollut paljoakaan apua. Viimeiset pari viikkoa hän oli istunut kaiken aikansa internetissä väljähtänyt Gin Tonic näppäimistön vieressä. Hän oli valittanut kipeää selkäänsä, eikä hän muutenkaan ollut innostunut Orvon hautajaisten järjestämisestä, sillä alkushokin jälkeen hänen asenteensa koko Orvon kuolemaan oli ollut selkeä – "sen perkeleen piti vielä tämäkin häpeä meidän perheelle järjestää".

Veijolla oli omat syynsä notkua linjoilla. Pari viikkoa sitten hän oli saanut varsin yllättävän sähköpostiviestin – parikymppinen afrikkalainen nainen oli sattumalta löytänyt hänen profiilinsa jostain ja vaikutti todella kiinnostuneelta. Missä Veijolla moinen profiili oli? Sitä hän ei itsekään tiennyt, mutta tämä tyttö todella vaikutti uskovan löytäneensä sielunkumppaninsa Veijosta.

Nyt he kirjoittelivat toisilleen englanniksi ja tyttö oli lähettänyt Veijolle valokuvansa – voi mikä tumma kaunotar hän olikaan. Veijo oli tuijottanut tuota valokuvaa jo monia päiviä, välillä masturboiden, välillä vain unelmoiden siitä miten voisi saada tuon tytön ihan fyysisesti elämäänsä.

Tytöllä oli myös traaginen tarina kerrottavaan. Hänen isänsä oli ollut rikas lääkäri Norsunluurannikolla, kunnes eräänä aamuna kapinalliset olivat hyökänneet heidän kotiinsa ja kylmäverisesti tappaneet tytön vanhemmat. Tyttö oli onnistunut pakenemaan Senegaliin ja eli nyt melko kurjaa elämää siitä huolimatta että isänsä oli jättänyt hänelle huikean perinnön, sillä varat olivat pankkitilillä jolta tyttö ei pystyisi Senegalista käsin nostamaan. Tyttö tarvitsi kipeästi Veijon apua, pankkitiliä johon hän siirtäisi varat ja josta hän voisi siirtää ne sitten eteenpäin toiselle pankkitilille. Veijo saisi lähes puolet koko mittavasta omaisuudesta, sekä tytön loputtoman rakkauden, mikäli sellaista halusi. Kukapa kieltäytyisi moisesta tarjouksesta? Ei ainakaan Veijo Valjento, joka juuri nyt kaipasi elämäänsä muutosta.

 

3. EN PÄIVÄÄKÄÄN VAIHTAISI POIS

Arja istuskeli taukohuoneessa kylmä pyyhe otsallaan. Päänsärky ei tuntunut millään hellittävän vaikka hän oli aikaisemmin napannut kaksi vahvaa särkylääkettä ja Maukka oli hieronut hänen hartioitaankin ennen keittiövuoronsa alkua. Arjasta tuntui että kahdenkympin vitutus oli iskemässä täydellä teholla: 20 vuotta sitten hän oli ottanut pankkilainaa, remontoinut kaveriporukan kanssa entisen antikvariaatin tilat ja perustanut paikalle ravintolan.

Suunnitelma oli ollut selkeä: päivisin paikka oli tarkoitus olla keskivertoa parempi lounaspaikka, jossa tarjoiltaisiin vain parhaista raaka-aineista valmistettua kotiruokaa. Iltaisin taas olisi mukava istahtaa pitkän työpäivän päätteeksi tapaamaan ystäviään parin huurteisen äärelle. Kaikki olikin aluksi näyttänyt oikein hyvältä. Vain parin viikon pyörittämisen jälkeen oli ollut niin vilkasta, että Arja oli joutunut palkkaamaan lisää keittiöapua. Varsinkin viereisen pankin virkailijoita oli käynyt päivittäin lounaalla iso seurue. Kiireisintä aikaa oli ollut joka kuun viimeisenä perjantaina jolloin listalla oli ollut kaalikääryleitä ja perunamuusia. Molemmat oltiin tehty alusta asti itse, sillä Arja ei ollut voinut sietää einesruokia. Hommat menivät putkeen ja Arja oli ollut kaikin puolin tyytyväinen elämäänsä.

Sitten oli tullut päivä jota oli pelännyt niin Arja kuin moni muukin: läheisen juottolan, Pub Ämpärin omistaja Raimo Kuusistonperä oli kuollut äkillisesti ja paikka oli sulkenut ovensa. Sillä samalla hetkellä kaikki nuo paikkakunnan jokapäiväisessä keskioluenhimossa elävät vanhat pojat olivat rynnineet Arjan lounasravintolaan likaisine lippalakkeineen ja punaisina helottavine niskoineen. Vieläkin Arja saattoi purskahtaa itkuun muistellessaan tuota kirottua päivää ja sitä mitä olisi voinut tapahtua jos hän itse olisi uskaltanut ottaa riskin ja kylmästi valinnut asiakkaansa.

Kuitenkin siitä päivästä lähtien entisen Pub Ämpärin asiakkaita oli istunut Arjan ravintolassa yhä enemmän ja lounasasiakkaita yhä vähemmän. Lähes huomaamattaan Arja oli ollut pakotettu vaihtamaan viherkasvien tilalle ikivihreitä soittavan jukeboksin ja Pariisin katukuvaa esittävän maisemataulun tilalle tikkataulun. Kun sympaattiset, pienet sisustusesineet olivat muuttuneet yksi toisensa jälkeen keltaisiksi rasvankäryn vuoksi, oli Arja antanut heittää ne pois ja teippasi tilalle seinät täyteen valokuvia baarinsa vuoden 1997 naamiaisbileistä, joissa Patu oli vahingossa oksentanut David Bowieksi pukeutuneen Jomppa Lappalaisen päälle, joka oli asiakkaista ainoa naamiaisasuun sonnustautunut. Se oli ollut ensimmäinen ja viimeinen teemailta Arjan baarissa, jota hän yhä optimistisesti kutsui lounasravintolaksi puhelimeen vastatessaan.

Varsinaista lounaslistaa paikassa ei enää edes ollut kokin sanouduttua irti, mutta ruokaa sai edelleen. Kukaan ammattilainen ei ollut suostunut työskentelemään Arjan kapakassa, joten kokin hommiin oltiin palkattu Maukka, jolla ei sinällään ollut ravintola-alalta minkäänlaista kokemusta, eikä CNC-koneistajan koulutus auttanut asiaa. Kotona hän oli kuitenkin valmistanut kaiken hankkimallaan rasvakeittimellä. Se oli jotain, eikä Arjalla toisaalta ollut valinnanvaraa. Paikan nimikin oltiin vaihdettu, sillä entinen "Arjan Kyökki" ei ollut sopinut tuoppiin itkevien raunioiden olohuoneen nimeksi. Pub Arjan ensimmäisiä pikkujouluja puidaan vieläkin oikeudessa. Arja oli pyytänyt Maukkaa tiedottamaan että ravintola on suljettu pikkujoulujen takia, joten sinä päivänä ovella oli ollut lappu "Arjalaisten yksityistilaisuus - suljettu muilta!"

Arja nieleskeli itkuaan muistellessaan aikaa, jolloin heidän lihapullansa olivat olleet niin ensiluokkaisia, että viidakkorummun ansiosta oli tullut ihmisiä kauempaakin niitä herkuttelemaan. Kokki oli valmistanut lihapullat reseptillään joka oli huippusalainen: kukaan muu henkilökunnasta ei ollut saanut olla edes keittiön lähellä kun taikina valmistui. Nykyään Maukka kävi kerran kuussa hakemassa täyslastillisen lihapullia vuoden -76 Ford Taunus -merkkisellä farmariautollaan naapuripaikkakunnan Lidlistä.

Joskus Maukka saattoi poiketa lihapullat saatuaan terassilla, jolloin nämä reissut venähtivät parhaimmillaan parin viikon mittaisiksi ja tulivat Arjalle kalliiksi. Maukka nimittäin rahoitti ränninsä Arjan firman luottokortilla. Toisekseen putken päätyttyä einekset olivat jo siinä kunnossa että kävelivät itse roskikseen. Toisin sanoen: takaisin Lidliin.

Keittiön tarjonta oli kaikin puolin muuttunut kotiruoasta joksikin grilliruokaa muistuttavaksi. Jos annoksessa ei ollut ranskalaisia, täytyi sen olla hampurilainen tai lihapiirakka. Erikoisuutena oli Tuhti Poika -niminen annos, johon oli yhdistetty suunnilleen jokaisen muun listalla olevan annoksen sisältö ja joka oli niin iso että kerrotaan ihmisten jopa kuolleen yrittäessään syödä sitä. Jokainen annoksen syönyt sai nimellään varustetun kunniakirjan ravintolan seinälle. Tällä hetkellä kunniakirjoja oli 25 ja niistä 20:ssä oli nimi Pontus Jussilainen. Loput olivat muiden hirviporukan jäsenten nimissä, joskin Poju oli auttanut heistä jokaista annoksissaan.

 

4. ON VANHA JENGI KOOSSA TAAS

Oluttuopit kilisivät metsästysseuralaisten kippistellessä tuoppeja toisiinsa. Leif ja Poju olivat järjestäneet kokoontumisen Arjan Pubiin ja paikalle oli saapunut miltei kaikki; Aarre, Risto-Matti ja Palli-Antero. Veijo oli jättäytynyt pois, käyttäen tekosyynään Orvon seuraavana päivänä pidettäviä hautajaisia.

Veijon poissaoloa ei yleensä seurassa edes noteerattu, sillä hän oli koko joukkion tasapaksuin yksilö. Useimmiten seuran pikkujoulujen pöytävarauksia tehtäessäkin Veijo unohdettiin listasta ja hän joutui istumaan omassa pöydässään. Tien päällä Veijo oli oppinut vähitellen (seuran unohdettua hänet neljä kertaa maantien varteen keskelle ei-mitään) pitämään huolen ettei koskaan kävisi joukkion viimeisenä kusella mahdollisen tauon sattuessa. Nyt heidän kiinnostuksensa Veijon tekemisiä kohtaan oli - jos mahdollista - vieläkin vähäisempää kuin yleensä.

Tänään oli aihetta juhlaan: Leifin, sanojensa mukaan työkseen ralliautoa ajava, siskonpoika Jartsa oli saanut takaisin ajokorttinsa ja näin ollen taas valmis palaamaan radalle. Epäreilu ylikonstaapeli Anttonen oli laittanut Jartsan kortin vuodeksi kuivumaan tämän ajettua 2,5 promillen humalassa hautaustoimiston ikkunan läpi Volvollaan. Leifin mielestä Anttonen oli vain tyypillinen demarien huora, joka silkkaa pikkumaisuuttaan ja kateuttaan oli halunnut lyödä kapuloita nuoren lahjakkuuden rattaisiin. Leif kohotti maljan:

"Jartsalle kisamenestystä ja pitoa renkaisiin! Niin ja tietty myös Anttoselle malja! Saakoon sekin joskus muutakin nussiakseen kuin pilkkuja - saatanan byrokraatti-mulkku! "

Kytöjärven metsästysseura oli pitkään ollut täysin kuopattu yhdistys. Ei ollut enää saunailtoja, ei vasemmistolaisten muilutuksia, eikä kokouksia. Metsästystä seura ei ollut koskaan harrastanut, joten sen puuttumista ei kukaan osannut kaivatakaan.

Alamäki oli alkanut kun metsästysseuran ravintopuolesta huolehtinut Jomppa oli paljastunut homoksi ja muilutuksen jälkeen poistunut paikkakunnalta. Aluksi saunailtoja oli yritetty pitää ilman Jompan herkkuja, ja myöhemmin Aarre oli yrittänyt korvata Jompan keittiötaidot omilla kokkailuillaan, mutta hänen ruoka-tyyppiset viritelmänsä eivät olleet mitenkään hivelleet poikien makuhermoja. Mielikuvitusta hänellä kuitenkin oli riittänyt - tavallaan. Kenellekään ei olisi tullut mieleenkään luoda moisia taideteoksia mitä hän oli ilta toisensa jälkeen kyhäillyt yhdistelemällä einesmössöjä sekä toisiinsa, että pakastepizzoihin, mutta myös jälkiruokia, jotka olivat saaneet jokaisen toivomaan pikaista kuolemaa. Viimeinen naula arkkuun oli ollut, kun huomattiin että miehen siisteydessäkin olisi ollut parantamisen varaa. Poju oli syöksynyt välittömästi oksentamaan sisuskalunsa ulos Risto-Matin mopon päälle nähtyään Aarren kyökin puolella ottamassa metalliroskia pois esinahkansa alta ennen kuin oli ryhtynyt vaivaamaan sämpylätaikinaa.

Pikkuhiljaa oli epäonnistuneiden saunailtojen myötä koko seuran veljeshenki alkanut rakoilla kunnes, eräänä iltana Leif ja Poju olivat saaneet toivon kipinän vanhojen aikojen palauttamiseksi ja päättäneet kutsua vanhan köörin taas koolle.

"On siitä pojat perkele jo pitkä aika kun viimeksi Kytöjärven hirviseura oli näin kunnolla koolla," Leif huudahti lähes liikuttuneena.

"Joo kyllä näin on", toistelivat miehet pöydästä.

"Tästä kuulkaa pistetäänkin seura ihan uuteen alkuun," Leif jatkoi innostamista, "vuokrataan se putkimiesten mökki uudestaan käyttöön ja pannaan taas kunnolla ranttaliksi, perkele!"

"Näin on", miehet myöntelivät, mutta mikään ei silti ollut kuin ennen. Etenkin Palli-Antero, joka ennen oli ollut suulas ja impulsiivinen, oli nyt jotenkin vakavoitunut. Poju kommentoi asiasta ensin, ei siksi että olisi ollut porukan herkkävaistoisin, vaan siksi että oli riittävän häikäilemätön päästämään huomaamansa tosiasian ensimmäisenä suustaan.

"Mikäs Palli-Anteron on, etkö oo saanu vittua?"

"On ollu vähän muut asiat nyt mielessä..." Palli-Antero kuittasi ja hörppäsi tuopistaan.

"Äläs nyt Palli-Antero…" Aarre porukan myötätuntoisimpana alkoi heti taputella miestä selkään, "ei niin suurta murhetta olekaan, etteikö siitä uuteen nousuun vois lähteä. Nythän on homma niin, että me otamme vallan karamellit mieheen!"

Palli-Antero kohautti hartioitaan, otti pari Omaria ja keskustelu tyssäsi. Seurasi pitkä vaivaantunut hetki, jonka rikkoi pöytään kovasti pyrkivä taitelija Rismakka.

"Oli pakko tulla sanomaan että miehillä on kyllä loistava atmosfääri täällä. Vähän sellainen kuin Coolidgen "Dogs Playing Poker"-taulussa", Rismakka alkoi heti ylistää.

"Jaa joo, kullitsi on hyvä ja menee omaan pöytään istumaan", Poju komensi.

Tosiasiassa Rismakalla ei koskaan ollut omaa pöytää. Hän siirtyi aina pöytäseurueesta toiseen ja mikäli onnistui joukkoon hivuttautumaan, pyrki hän aina kaappaamaan kokonaisvaltaisen huomion itseensä. Häntä ei saanut keskeyttää, häntä ei saanut olla kuuntelematta ja hän vaati aina välitöntä arvostusta kuuntelijoiltaan, paukutellessaan henkseleitään taiteellisilla ideoillaan, joista ei ollut käytännössä toteutunut vielä yksikään.

Hän väitti olevansa taidemaalari, kirjailija, valokuvaaja, performanssitaitelija sekä saksofoninsoittaja. Edes sitä saksofonia ei vielä kukaan ollut koskaan nähnyt, mutta mies itse uskoi kaulalla kesät talvet roikkuvan kaulahuivinsa korvaavan moiset puutteet. Kaiken häneen liittyvän piti olla jollain tapaa elämää suurempaa. Jos joku onneton ei esimerkiksi yhtynyt Rismakan ylistyspuheeseen hänen tuiki tavallisesta undulaatistaan ja siitä miten "se tipu on niin rautainen että pistää uusiks koko tän nykyisen undulaatti-konseptin joka on suoraan sanoen aivan naurettavaa pelletouhua", niin tämä oli välittömästi saava niskaansa Rismakan vihat ja jonkin sortin köyhän miehen mustalaiskirouksen.

Kaikki tämä mesoaminen oli kuitenkin pientä verrattuna siihen toiseen vaihtoehtoon: jos Rismakalle ei nimittäin tehnyt välittömästi selväksi että tämä on yhtä tervetullut vieras pöytään kuin Juha Mieto buffetiin, niin ukosta sai täysipäiväisen riesan. Kun yhdellä paikkakunnalla häneen oli kyllästytty, siirtyi hän aina seuraavalle paikkakunnalle pitämään meteliä itsestään; aivan kuin baarissakin – pöydästä toiseen.

Miesporukan nähtyään hän oli jälleen kerran nähnyt otollisen tilaisuuden päästä huomion keskipisteeksi – uusia kasvoja jotka eivät vielä tienneet hänen suurista suunnitelmistaan saada kutsu Valkoiseen Taloon maalaamaan muotokuva Obamasta, tahi hänen elämää suuremmasta kirjallisuusteoksesta Tulen ja tuhkan katveessa, mistä hän toki ei ollut vielä kirjoittanut kuin ensimmäisen sivun, mutta eihän sitä kukaan tiennyt, joten puhetta saattoi pitää senkin edestä.

Taitelija Rismakka tosin teki elämänsä virheen: hän ei tiennyt että tässä pöydässä istui henkselinpaukuttelijoiden raskaan sarjan lääninmestari – Leif Hiivanainen, jolle eivät edes näin suuren taitelijan suuret puheet vetäisi vertoja.

 

5. EPICONDYLITIS LATERALIS HUMERI ELI TAHROJA PAPERILLA

Marketta oli maannut sängyssä monta tuntia silmät apposen auki. Unilääke ei ollut tehonnut ja asiat pyörivät mielessä. Vaikka ajatuksia oli paljon, pyöri se sama painajaismainen hetki yhä edelleen päällimmäisenä. Se kummitteli hänen mielessään yhä uudestaan ja uudestaan.

Hän oli ollut keittämässä marjamehua kun heidän naapurinsa, paikallisen lukion rehtori oli saapunut sisään kalpeana ja leuka täristen. Tämä seniili vanha mies oli jo pitkään lainaillut Valjennon perheen autotallista tavaraa omiin nimiinsä. Alun perin hän oli toki lupaakin kysellyt, mutta kuvitellut että kerran myönnetty lupa koskisi kaikkia tavaroita siitä eteenpäinkin ja sen jälkeen hiippaillut tämän tuosta omin lupinensa autotalliin. Kyllähän hän toki tavarat melkein aina palauttikin, paitsi Veijon ruuvipuristimen jonka oli epähuomiossa myynyt kirpputorilla. Hän oli kuitenkin jo vanha mies ja vieläpä hyvin arvostettu, joten ei häntä kehdattu kieltää menemästä toisten ihmisten autotalliin ja Veijokin suhtautui asiaan lähinnä huvittuneesti hymähdellen.

Nytkin hän oli eksynyt autotalliin tunkkia lainatakseen sillä hänen vuonna 1965 hankkimaansa Citroen Amiin piti vaihtaa renkaat. Autotallissa oli odottanut kuitenkin jotain mitä hän tai kukaan mukaan ei osannut odottaa. Hän oli löytänyt Orvon hirttäytyneenä, isosetänsä vanha rippipuku yllään. Mitään ei ollut tehtävissä, Orvo oli roikkunut siellä ilmeisesti jo parikin tuntia ja hänen lasittunut katseensa tuntui jääneen tuijottamaan vannesahan päälle asetettua gramofonia joka naksutti yksinäisyyttään soitettuaan levynsä loppuun.

"Tuota… kun… Orvo---" opettaja oli aloittanut eikä Marketta pystynyt vieläkään muistamaan miten opettaja oli loppuen lopuksi asiansa saanut esitettyä sillä noista sanoista alkaen Marketta oli kulkenut kuin unessa. Painajaisessa jonka ei sallisi olevan totta yhdenkään äidin kohdalla.

Ja taas kerran Marketta kuitenkin pohti tuota hetkeä sängyssään maaten, samalla kun kuuli miten miehensä Veijo oli vihdoin tulossa vuoteeseen. Marketta teeskenteli nukkuvansa, eikä katsonut kelloa mutta tiesi että kyseessä oli aamuyö. Veijo oli istunut kaikki nämä tunnit Internetin ääressä. Marketta olisi halunnut uskoa Veijon tällä tavoin purkavan suruaan, mutta Veijon kömpiessä peiton alle ja masturboinnin jättämän siemennesteen hajun tulvahtaessa Marketan nenään, ei tämä voinut poistaa sitä tosiasiaa että kuitenkin tiesi miehensä Internet-harrastuksen todellisen luonteen. Saatana että minä vihaan sinua, Marketta ajatteli itsekseen. Hänen olisi tehnyt mieli ottaa tyynynsä ja painaa se Veijon kasvoille. Katsoa kuinka valo sammuisi vähitellen tuosta halveksittavasta paskasta ja käydä sitten itse levollisin mielin nukkumaan, mutta hän oli aivan liian väsynyt. Sen sijaan hän teki kylmän päätöksen siihen asiaan mitä oli ehtinyt pohtia näinä vuosina yhä useammin ja useammin. Avioero. Kunhan Orvo on saatettu haudan lepoon, ei tätä perhettä enää tulisi olemaan.

 

6. MINÄ SUOJELEN SINUA TAITEELTA

Taiteilija Rismakka tuli kuluvien minuuttien aikana tuntemaan miehen nimeltä Leif Leopold Sakari Hiivanainen mahdin syvällä selkäpiissään. Hän oli sanonut väärät sanat, väärässä paikassa ja väärään aikaan.

"Siis ei jumalauta. Jätkien nimet vois olla ihan hyvin Frank. Aurinkolasit ja poplarit kaikille vaan. Tämmösiä kaurismäkeläisiä kylänmiehiä mä haluan kyllä mun projekteihin. Voitais vaikka tehä leffa teistä. Tai valokuvakollaasi. Semmonen, jossa te näytätte sen miehen haavoittuvuuden."

Rismakan onni oli siinä, että Risto-Matti oli tiskillä tilaamassa tuoppia. Jos ei olisi ollut, olisi Rismakka joutunut kokemaan omakohtaisesti sen, mitä miehen haavoittuvuus tarkoittaa. Leif katsoi Pojua virnuillen. Hirviporukan pöydässä oli vain yksi, joka ei tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuu.

"Sanoisin, että Pontus tässä osaa näyttää, miten mies saadaan itkemään ja kuka tahansahan osaa valokuvia ottaa. Meikäläinenkin on ottanut valokuvia sentään viidellä eri mantereella. Monellakos tämä arvon taiteilija on?"

"No ethän sä voi asettua paholaisen asianajajaksi sillä että sä oot ottanut eri alueilla. Siinä pitää tajuta valotusaika ja sommittelu ja kaikki."

"Tietääkö arvon taiteilija, miten nopeasti aurinko laskee Fuenkirolassa? Tai Patajalla?"

"No eihän sillä oo merkitystä."

"Sulla on muutama minuutti aikaa saada akka kuvaan, kalja juotua ja räpsästyä valokuva. Pystyiskö taiteilija siihen sillä kokemuksella, että on kykkinyt jossain Suonenjoen mettissä odottamassa, että yötön yö ei vaihdu yhtään miksikään?"

"Eihän tommosilla tavallisilla lomakuvilla saa vuoden luontokuva-palkintoa."

"Eihän sillä saakaan, mutta sun tekeleethän on varmasti kaikki otettu Suomesta. Onko Suomessa enemmän ihmisiä ku Espanjassa tai Taimaassa? Ja miten monta, jos saan kysyä, vuoden luontokuvaa taiteilija on ottanut?"

"Eihän taiteilijan työ meriiteistä oo kiinni. Se on kato kontakteja ja arvostusta", Rismakka puolusti itseään muuttuen lause lauseelta punaisemmaksi.

"Saisitko sä kontakteilla ja arvostuksella esimerkiksi ostettua uuden katumaasturin? Esimerkiksi Bemarin X-viitosen, joka löytyy allekirjoittaneen tallista navigaattorilla, jääkaapilla, pluure-soittimella ja keskuspuhelimella varustettuna?"

"Akkashan rahoilla sen ostit", Aarre sanoi haitarinsa takaa.

"No yhteisiähän rahoja ne on. Sitä paitsi, eihän tää vinkuheinä oo tehnyt päivääkään rehellistä työtä elämänsä aikana. Kato nyt sen ryhtiäkin."

"Ethän sinäkään Leif oo herran aikoihin tehnyt rehellistä työtä. Sanokaa nyt jompikumpi teistä joku rehellinen työ, mitä olisitte nyt vaikka tänä vuonna tehneet", Aarre tuhisi korttipakkaa sekoittaen.

Taiteilija Rismakka luetteli muististaan viisi asiaa, joita oli vuoden aikana tehnyt, ja mikään niistä ei ollut minkään mittarin mukaan luokiteltavissa työksi.

Rismakka oli tehnyt kuluvana vuonna seuraavat asiat: Perustanut tammikuussa Facebook-ryhmän "Punk-art support Finland". Laulanut maaliskuussa karaokessa mielestään unohtumattoman tulkinnan Juha Vainion Vanhoja Poikia Viiksekkäitä-kappaleesta, joka oli synnyttänyt uudenlaisen keskustelun perinteisen suomalaisen lauluntekijäperinteen synnyttämisestä kyseisessä anniskeluravintolassa.

Maaliskuussa hän oli myös houkutellut ihmisiä antamaan rahaa katusoittajalle, joka soitti hänen mielestään "Pelle Miljoonaa helvetin hyvin". Hän oli myös ottanut siitä valokuvia, jotka oli lisännyt Facebook-profiiliinsa. Sitä seurasi hiljaiseloa, mutta hän muisti ottaneensa kuukausi sitten tilauksia vastaan kahvikupeille, joissa olisi hänen ottamiaan valokuvia vanhuksista. Valokuvia hän ei koskaan ollut ehtinyt ottaa ahdasmielisen kulttuuriympäristön johdosta, joten kahvikupitkin olivat jääneet jakamatta. Ahdasmielisellä kulttuuriympäristöllä hän tietenkin tarkoitti kahvikuppejaan kyseleviä asiakkaita, jotka hänen mielestään olivat tuoneet luovuudelle, ja valokuvien syntymiselle tuhoisaa painetta.

Aarre pudisti päätään jokaisen kohdalla, ja tokaisi kolmannen pasianssi-erän päätyttyä:

"Ja muuten sitä sitten ollaan vain tehty leivästä paskaa."

Leif selvitti kurkkuaan valmiina iskuun, ja ojensi kätensä kohti Rismakkaa:

"Kaavoitusasiantuntija Hiivanainen, palveluksessanne."

Rismakka katsoi hämmentyneenä Leifiä, mutta pöydän muut ihmiset ymmärsivät sen, että Leif oli siirrollaan juuri saanut shakkimatin.

"Kunnanjohtaja Kari-Pekka Mutikainen palkkasi allekirjoittaneen, Leif Hiivanaisen tekemään selvitystä tonttinsa vieressä olevista metsistä rivitaloalueen rakentamista varten. Siitä on raportit kunnantalolla ja kaikki."

Todellisuudessa Leif oli käynyt ampumassa pienoiskiväärillä metsän reunalla asumustaan pitäneen liito-oravaperheen. Näiden jäljet ja jäännökset oltiin kätketty mahtipontisesti Risto-Matin valamaan peruskiveen. Kaikki paperit oli kirjoittanut kunnanjohtajan asianajaja, ja Leif oli saanut työstään sekä sievoisen summan rahaa, että reilun palan metsää. Leifin toiminnan kautta kunnanjohtaja Mutikainen oli antanut jo taloudellisesti hyvin menestyvälle kunnalle monta lihavaa vuotta lisää.

"Ja tässä pitäisi kunnan kaavoitusasiantuntijan oikein lähteä kilpasille miehen kanssa, joka osaa vain läpsyttää huuliansa ja tehdä keskikaljasta kusta. Onhan nyt aikoihin eletty. Entä jos lähtisit vielä vääntämään kättä Pontuksen kanssa. Tai jos vaikka olisit niinkin kova jätkä, että väittäisit tappaneesi kiväärin pistimellä sata ryssää talvisodassa sen jälkeen, kun käväisit vikkeline kulleinesi pistämässä siemenesi Aarre Siikavirran äidin poveen."

Koko pöytä repesi huutonauruun.

 

7. EI MINULTA MITÄÄN PUUTU

Konsta Kuhna-Korvala katseli kesäistä yötaivasta, sytytti savukkeen parvekkeellaan ja kuunteli vielä hetken raivon ja tuskan sekaista mylvintää talonsa kellarista. Ääni toi hymyn miehen kasvoille ja vaikka hän ei normaalisti tupakoinutkaan, hän nautti suuresti savukkeesta adrenaliinipurkauksien jälkeen. Tupakka oli niitä sellaisia lähes mitättömiä pikkusyntejä jotka Jumala kyllä katsoisi läpi sormiensa.

Konstalla oli kykyjä mitä muilla ei ollut. Hän pystyi kaatamaan ihmisiä pelkällä kosketuksellaan, parantamaan sairaita ja saamaan ihmisiä puhumaan kielillä. Tämän vuoksi hänet oli aikoinaan erotettu kirkkoherran virastaan. Se oli osoitus siitä miten maallinen evankelisluterilainen kirkko-organisaatio oli kyllä valmis saarnaamaan ihmeistä, mutta ei hyväksynyt niiden toteuttamista. Konsta ei kuitenkaan ollut luovuttanut, hän oli perustanut Armon Lapset -liikkeen. Aluksi hän oli joutunut saarnaamaan vain kymmenpäiselle seurakunnalle, mutta kun sitten oli alkanut sana kiiriä siitä miten Kuhna-Korvala tekee ihmeitä, oli uteliaita alkanut kertyä paikalle. Armon Lapsilla oli nyt satakunta jäsentä jotka olivat jo luvanneet tälle herätysliikkeelle ja sen ihmeitä tekevälle ylipapille kymmenyksensä. Mutta toisin kuin skeptikot ja muuta panettelijat epäilivät, ei kyse ollut rahankeruusta. Kyse oli jostain paljon isommasta, ja vaikka Konsta miten yritti sen kieltää itseltään, oli hänen pakko myöntää nauttivansa kunnioituksesta, voimasta ja siitä henkilöpalvonnasta jota hän osakseen sai. Jumala antakoon sen hänelle anteeksi.

Vuosien saatossa Konsta oli saanut ansaitsemaansa tunnettavuutta ja kunnioitusta ympäri Suomea. Kun 90-luvulla oltiin kohistu saatananpalvontakulttuurista nuorison keskuudessa, oli Konsta kantanut kortensa kokoon julkaisemalla useita kirjoja siitä miten heavy-musiikki ja roolipelit johdattivat nuoria sellaisiin äärimmäisen laajalti verkostoituneihin saatananpalvontajärjestöihin joiden johtajina toimivat rikkaat rocktähdet. Useasti Konstaa oltiin haastateltu television ajankohtais-ohjelmissa, joissa hän oli kertonut asiantuntevasti siitä miten hautakivien kaatelu ja kirkkojen polttaminen olivat ilmiöitä sieltä ihan lievemmästä päästä, sillä suuret saatananpalvojaverkostot järjestivät myös uhrimenoja joissa raa’alla tavalla paloiteltiin kidnapattuja pikkuvauvoja. Konstaa oltiin pidetty valtakunnallisella tasolla niin asiantuntijana, että häntä oltiin kutsuttu antamaan lausuntoja jopa oikeustalolle, kun oltiin käsiteltysaatananpalvontaan viittaavia rikoksia ja Konstan puheiden perusteella jopa SUPO oli alkanut jäljittää pelottavaa saatananpalvonta-mafiaa.

Pötyähän se kaikki oli, kyllä Konsta sen tiesi. Saatananpalvojat olivat pelkkiä häiriintyneitä teinejä tai yksittäisiä seinähulluja aikuisia, eikä ollut olemassa todisteita minkään kunnollisen ja pelottavan järjestäytyneen saatananpalvonta-mafian olemassaolosta. Tämän vuoksi koko kohu oli pikku hiljaa laantunut, eikä heavy-musiikin yhteys saatananpalvontaan ollut tullut mieleen enää kenellekään Lordin voittaessa Euroviisut. Se ei silti harmittanut Konstaa sillä hän oli päässyt päämääräänsä: hänen saatananpalvonnalla pelottelevat kirjansa olivat 90-luvulla myyneet niin hyvin, että hän oli saanut asuntolainansa maksettua.

Sen lisäksi hän nautti suuresti siitä että yhä edelleen Armon Lapsiin liittyi teinityttöjä jotka etsivät pelastusta saatananpalvonnasta ja huumeriippuvuudesta. Näille teineille Jumala ja Saatana eivät olleet mitään pelkkiä maallisia käsitteitä vaan nämä nuoret etsivät sellaista Taru Sormusten Herrasta -kaltaista konkreettista hyvän ja pahan välistä taistelua jossa he itse olisivat pääosassa ja sen Armon Lapset pystyi heille tarjoamaan. Siinä taistelussa Saatanakaan ei ollut mikään käsitteellinen, pahaan houkutteleva viekas pikkupiru vaan aito, pelottavan kummitusmainen persoona. Konkreettinen pahuus, joka pystyi tarvittaessa nostamaan esiin örkkejä, luurankoja ja demoneita, joita vastaan Jeesuksessa elävät teinitytöt saattoivat käydä kuin fantasiatarinoiden ritarit. Konsta naureskeli itsekseen teinien mielikuvitukselle, mutta myönsi itselleen että hän mielellään myös ruokki ja kannusti teinejä tämäntyyppiseen ajattelutapaan. Se oli se tapa millä nuoret saatiin innostumaan Jeesuksesta ja tarkoitus kyllä pyhitti keinot. Hän ei välittänyt näistä nuorista naisista siinä mielessä, kuin moni turhautunut vanhempi mies saattaisi välittää. Hän nautti huomiosta. Mikään ei ollut niin hyvää huumetta, kuin se saatanan viillelty tyttö polvillaan anelemassa märillä kauriinsilmillä armoa. Ei Konsta itseään Jumalana pitänyt, mutta hän oli pontifex, silta.

Raivokas karjunta kellarista keskeytti hänen ajatuksenjuoksunsa ja hän tumppasi savukkeensa tuhkakuppiin. Niin, siellä oli vielä yksi todiste siitä että hän todella nautti olla tilanteiden herra. Kellarissa karjui Jarkko, Downin oireyhtymää sairastava 30-vuotias mies, joka päällepäin näytti isolta pikkulapselta. Konsta ei koskaan uskonut sattumaan ja se oli hänestä härskiä jumalanpilkkaa kun sanottiin etteivät sairaudet olisi ansaittuja. Hän tiesi sen ja siksi hän pystyikin parantamaan ihmisiä pelkällä kosketuksellaan kunhan nämä vain ensin anoivat anteeksiantoa hänen kauttaan korkeimmalta taholta. Vammaiset olivatkin sitten eri juttu. Ei heitä voinut parantaa, eivätkä he koskaan kykenisi vastaanottaman armon lahjaa kun ymmärrys ei sellaiseen riittänyt. Vammaiset ovat syystä tai toisesta Jumalan hylkäämiä, tiesi Konsta. Ihan samalla tavalla kuin ovat homoseksuaalit ja portot, ei niitä armo koskettaisi.

Tämän vuoksi Konsta olikin katsonut oikeudekseen poimia Jarkon leikkikentältä ja tuoda hänet talonsa kellariin jonne hän oli tämän lukinnut paksun, tammisen oven taakse. Konsta uskoi että Jeesus oli antanut Jarkon hänelle, että miehellä olisi jotain mihin purkaa stressiään ja paineitaan. Jonkin aikaa Jarkkoa oli etsitty ja lehdissä kyselty näköhavaintoja, mutta sitten hänen radio-ohjattava autonsa oli löytynyt ison kosken läheltä ja miehen uskottiin hukkuneen.

Kyllä Konsta suojatilleen ruokaa antoi. Joka päivä hän muusasi edellisten päivien ruokien tähteet tasaiseksi mössöksi ja tarjoili ne Jarkolle vanhassa kumisaappaassa. Jouluna Konsta oli antanut Jarkonkin nauttia joulusta ruiskuttamalla vanhalla vesipumpulla tulikuumaa puuroa suoraan Jarkon päälle. Konstasta tämä oli ollut äärimmäisen hauskaa ja hän kiitti Jumalaa huumorintajunsa lahjasta.

Nyt, siinä yötaivasta tuijottaessaan hän kuunteli tuota soinnikasta ulinaa ja naureskeli itsekseen miten hauskaa oli ollut nyppiä Jarkon nenänkarvoja irti pinseteillä ja laittaa muurahaisia hänen kalsareihinsa. Ajatukset kuitenkin pian harhautuivat takaisin työhön, eli saarnoihin joita mies joutuisi tulevalla viikolla pitämään pikkukylissä. Tällaisissa pienissä kyläyhteisöissä ne ihmiset, jotka nyt ylipäätään saarnoihin tulivat kuuntelemaan, olivat yleensä ottaen niin vanhoja ja niin maallisia, ettei heillä yksinkertaisesti olisi edes kapasiteettia käsitellä hengellisiä asioita syvällisesti ja täydellisesti sisäistäen.

Jumala armahtakoon heitä vähämielisyydestään, eivät he sille mitään mahda, Konsta mietti. Hän tiesi ettei Herran työ ole koskaan mitätöntä ja näissä kylissä vierailut oli tärkeä osa sitä rekrytointia. Jumalan sanalle ei ollut koskaan liikaa kuulijoita, joten täytyi etsiä uusia jäseniä kauempaa. Näissä kyläseuroissa hän tosin vältti ihmeiden tekemistä, niitä hän teki ainoastaan seurakuntansa omissa tiloissa.

 

8. YÖSSÄ KUIN LAIVAT, ME KOHTAAMME VAIN

Oli tullut valomerkki mutta Rismakka istui yhä nurkkapöydässä. Hän oli selin saliin päin, niin ettei kukaan voinut nähdä hänen kyyneliään. Leif oli nöyryyttänyt hänet toden teolla ja murskannut Rismakalta sekä itsetunnon että elämänhalun. Tämä oli ehkä ainoa hetki niinä neljänäkymmenenäkahtena elinvuotenaan jolloin joku oli saanut Rismakan edes hetkeksi epäilemään omaa erinomaisuuttaan.

Siinä istuskellessaan ja pohtiessaan elämänsä tarkoitusta, jokin oluen maussa toi kuitenkin Rismakan mieleen ne suuret ajat: Vuoden -96, jolloin hän oli päässyt lausumaan runon Sonkajärven nuorisoseuran kesäjuhlilla. Onnen kyynel pilkahti hänen silmiinsä kun muisti miten raikuvat aplodit hän oli saanut ja olihan yleisön joukossa istunut jopa tangoprinssi Esa Palm.

Myöhemmin samana päivänä Rismakka oli ohimennen pyrkinyt Esa Palmin juttusille ehdottaakseen jonkinlaista yhteistyötä ja Esa oli kehottanut häntä painumaan vittuun. Rismakan silmissä tämä kehotus oli kuitenkin hyvin lämminhenkinen ja kaverillinen, joten hän oli seuraavat 10 vuotta jaksanut jauhaa että: "Mä sanon nyt niin kuin hyvä ystäväni Palmin Esa että painu vittuun!"

Arja ilmaantui paikalle rätti kädessään ja alkoi pyyhkiä Rismakan pöytää sekä hätyyttelemään Rismakkaa kotiinsa. Tämä hiljattain paikkakunnalle jostain muuttanut taiteilija ei ollut vielä kovinkaan tuttu Arjalle joten hänen kohdallaan Arja pyrki kohteliaisiin sanakäänteisiin eikä turvautunut tavanomaiseen: "nyt kotiis siitä"-kehotukseensa.

"Niin, elämä on kuin junarata… joskus sitä pitkin mennään ja joskus tullaan. Asemalle sitten jäädeen itkemään. Haloo Suomi, täällä Rismakka! Heitä ylpeytes jorpakkoon äläkä heti hylkää poikaas!", Rismakka alkoi filosofoida.

"Aivan… noh, mutta mun pitäis alkaa siivota täällä", Arja hymähti. Tämänkaltaisia vuodatuksia hän ei ollut tottunut kuulemaan kanta-asiakkailtaan ja sen lisäksi Rismakan taiteilija-henkinen ulkoasu sai Arjan epäröimään.

Rismakka vaistosi Arjasta jonkinlaista kunnioitusta häntä kohtaan ja se oli niin harvinainen tunne että jo alkoikin miehen vaistomainen ideatehdas nikkaroida tälle naiselle sopivaa roolia Rismakan elämässä. Jos nainen olisi ollut 20 vuotta nuorempi ja vähemmällä naamakarvoituksella varustettu, olisi Rismakalle tyypillinen "elämäni rakkaus" -haaveilu lähtenyt käyntiin sillä silmänräpäyksellä, mutta tässä tilanteessa vaihdekeppi kääntyikin toiseen potentiaaliseen suuntaan. Etenkin kun Rismakka sattui vilkaisemaan ikkunasta ulos ja nähdä aamuauringon kajossa kylpevän takapihan metsikön.

"HEIII!!!! NYT TULI MUUTEN KUNINGASIDEA!" Rismakka huudahti ja nousi rivakasti tuoliltaan. Arja suorastaan säikähti miehen äkkinäistä mielialan vaihdosta. Rismakka vilkaisi ympärilleen varmistaakseen ettei paikalla ollut enää ylimääräisiä korvia ja silmät sekä innosta, että humalasta kiiltäen hän alkoi suostuttelemaan Arjaa projektiinsa, joka oli ilmaantunut hänen mieleensä tuolla samalla hetkellä.

Baarirakennukseen kuului lääniä sen verran että Arja voisi ihan hyvin järjestää alueelle musiikkifestivaalin. Rismakalla olisi niin paljon kovia kontakteja ettei hyvien esiintyjien hankkiminen olisi hänelle mikään ongelma. Sen lisäksi Rismakka voisi toimia koko hankkeen tuottajana ja yleisenä asiantuntijana. Se mitä tämä vaatisi Arjalta olisi tapahtuman sponsoroiminen sekä lupaamalla omistamansa alueen käyttöön.

Arja ei tuntenut Rismakan taustoja eikä tiennyt että tynnyri jota Rismakka niin kovasti kolisutteli, oli täysin tyhjä. Silti järki-ihmisenä myös Arja osasi suhtautua skeptisesti, vaikka Rismakan "pienestähän ne on kaikki lähteneet, Provinssirokit, Ruisrokit, Porin Jazzit jne."-houkuttelussa oli toki totuuden siemen. Sen lisäksi Rismakka vakuutti, ettei näin aluksi hanke sisältäisi juuri ollenkaan taloudellisia riskejä sillä kaverisuhteilla hän onnistuisi järjestämään Lauri Tähkän paikalle lähes ilmaiseksi. Se mikä kiehtoi Arjan mieltä tietenkin erityisesti, oli mahdollisuus siihen, että myötä viimeinkin Pub Arja-nimisestä räkälästä voisi kehkeytyä tunnettu matkailukohde, ehkä jopa oikea ravintola tai jopa hotelli. Tai mikäli hanke päätyisi yhtä isolle tasolle kuin vaikkapa Porin Jazzit, saattaisi Arja myydä kaiken ja avata kokonaan uuden paikan Kanarian saarien lämmössä.

Sinä aamuyönä he näkivät molemmat toisissaan pelastavan enkelin joka oli tullut toteuttamaan jo lähes haudatut unelmat ja poistamaan sen ahdingon missä molemmat olivat jo pitkään luikerrelleet.

 

9. …JA PAPPIKIN SAI KAHVIA JUODAKSEEN

Orvon hautajaispäivä. Kirkko oli ollut lähes täynnä ja tunnelma dramaattinen sillä järkyttyneiden lähiomaisten lisäksi kirkko täyttyi kymmenien tuntemattomien tyttöjen hysteerisestä itkusta. Jokainen oli nyt muistanut miten ihana Orvo oli heitä kohtaan ollut ja millaista todellista aviomies-ainesta Orvo olikaan edustanut. Carla, Orvon vanha koulutoveri, oli saapunut kunnioittamaan "rakkaimman ystävänsä" muistoa poikaystävänsä ja isoveljensä kanssa. Jos poikaystävä ja isoveli olisivat olleet mitä tahansa muuta kuin yksi ja sama henkilö, olisi heidän ympärillään tapahtuva kuiskuttelu ollut vaimeampaa. Ehkä kaikkein suurinta parkua oli pitänyt Minttu, joka oli menettänyt parhaan ystävänsä - ikuisen olkapään, johon itkeä.

Hautajaiskahvitus järjestettiin Valjentojen talolla jonne Annikki-mummi oli loihtinut jos jonkinlaista suuhunpantavaa. Rovasti Pellinenkin haki kolme kertaa lisää suussa sulavia sultsinoita. Koolla oli myöskin Kytöjärven uudelleenjärjestäytynyt hirviseura Leifin johdolla, joista jokainen oli asianmukaisesti kätellyt vanhemmat ja ottanut osaa suruun, olivatpa jokainen hankkineet hautajaiskukatkin omien kykyjensä mukaan.

Vieraiden vanhinta ikäluokkaa edusti Matti Vainionperä joka oli kuntoutuskodilta ainoa, joka pystyi omin avuin saapumaan hautajaisiin. Uutinen Orvon kuolemasta oli aiheuttanut kuntoutuskodilla maansurun ja Matin mukana olikin lähetetty talosta suruvalittelu-adressi.

Myös Orvon vanha sivarikaveri Tauno oli saapunut paikalle kaukaa kotiseuduiltaan. Siviilipalvelusjakson jälkeen Orvo oli tavannut Taunoa useastikin iltaa istuen ja maailmamenoa hämmästellen. Taunon paikalle ilmaantuminen sai Marketan kyynelehtimään yhä syvemmin, sillä hän tiesi Taunon olevan Orvon yksi harvoista oikeista ystävistä.

Kahvittelujen aikana tunnelma oli kuitenkin jo tasaantunut dramaattisesta itkusta hiljaiseen, surumieliseen seurusteluun. Lukion rehtori hoki joka ikiselle sitä hetkeä kun oli Orvon löytänyt: "…kun mä sisälle menin ja mulla jo oli sellainen outo tunne, aivan kuin olisin aavistanut…"

Leif kumppaneineen keskittyi hoitamaan "yhdistyksen asioita." Toisin sanoen puheenaiheina olivat rynnäkkösuunnitelma naapurikunnan pakolaiskeskukseen sekä linja-autoaseman kahvion uusi myyjätär, joka oli Pojun mukaan "niin pantavan näköinen teinivittu että leikkaisit vaikka oman mulkkus irti vain saadakses haistaa tuolia jossa se on istahtanut". Pakolaiskeskustelut jouduttiin kuitenkin keskeyttämään nimismies Lapiolahden tullessa istumaan liian lähelle joukkiota.

Palli-Antero käyttäytyi kuitenkin oudosti ja ikään kuin vältteli muita metsästyseuralaisia. Sen sijaan hän pyrki väkisin istumaan rovasti Pellisen viereen ja puhuikin rovastin kanssa ihan omituisia:

"Niin, mäkin oon joskus varismettällä miettiny kun ne varikset raakkuu että mikähän niidenkin tarkoitus täällä oikein on…"

Rovasti tuntui aika nopeasti ymmärtävän yskän ja rauhallisin äänenpainoin keskusteli Palli-Anteron kanssa, käyttipä vielä tämän kirkonkirjoihin merkittyä nimeä:

"Niin, Johannes on selvästikin pohtinut syntyjä syviä… kyllähän se tällaisenkin tragedian edessä se ihmisen avuttomuus ja kuolevaisuus tulee jokaisella mieleen vaikka ei niin muuten uskon asioita miettisikään. Ei pieni ihminen voi käsittää omaa osuuttaan Herran suunnitelmassa, joka ei joillekin yksilöille avaudu milloinkaan. Näin se vaan on, Johannes. Vaikka määränpää onkin se, minkä vuoksi täällä olemme, niin ei todellakaan sovi unohtaa itse matkaa. Kyllä kyllä Johannes : Herra on suuri ja autuaita ovat ne, jotka--- "

Rovasti Pelliseltä kesti melkein varttitunti huomata Palli-Anteron siirtyneen muualle rupattelemaan.

Minttu yritti väkisin saada itselleen jonkin erityisen lähiomaisen roolin ylivärittämällä suhdettaan Orvoon, kulkemalla Orvon äidin perässä joka paikkaan ja puhumalla omasta menetyksestään.

Veijo sen sijaan ei osallistunut juuri mihinkään keskusteluun. Hän teki vähän väliä asiaa työhuoneeseensa, tarkastaakseen sähköpostinsa siltä varalta, että hänen afrikkalainen nettirakastajattarensa olisi hänelle jotain lähettänyt.

Tauno oli keskustellut jotain hiljakseen Matti Vainionperän kanssa, mutta hän vaikutti hiukan hermostuneelta. Jossain vaiheessa kun jokainen oli jo melkein kahvinsa juonut, Tauno ikään kuin kokosi itsensä ja asteli varmoin askelin keskelle olohuonetta.

"Tuata niin niin…" Tauno aloitti voimakkaalla äänellä kerätäkseen huomion itseensä ja kaivoi samalla paperilapun taskustaan. "kaks viikkua sitte Orvo lähetti mulle kirjehen, oikeen postis. Se oli kirijoottanu sen vain pari päivää ennen kun… ennen kun…" hänen äänensä särkyi hieman etsiessään oikeanlaista ilmaisua ja päätyi lopulta esittämään asian mahdollisimman virallisesti: "poistui keskuudestamme"

Kaikki olivat suunnanneet katseensa Taunoon ja odottivat kärsimättömästi kirjeen sisältöä. Tauno vaikutti hermostuneelta, sillä hän ei ollut mitenkään tottunut esiintymään ihmisten edessä, mutta jokin sisäinen voima pakotti hänet sen tässä tilanteessa tekemään.

"Mä ajattelin josko…" Tauno jatkoi ja avasi kirjeen nenänsä eteen, "notta josko mä niinkun lukisin sen teille aiva äänehen…"

Tauno rykäisi kurkkunsa selväksi ja alkoi lukea kirjettä voimakkaalla äänellä:

"Hei Tauno!

Olit laittanut sähköpostia ja kysellyt kuulumisia ja aioin aluksi vastata siihen, mutta sitten päädyinkin lähettämään ihan perinteisen kirjeen.

Ei tänne mitään ihmeempiä kuulu, opinnot jo loppusuoralla ja pitäisi miettiä että mitä sitten seuraavaksi tekisin, mutta en ole keksinyt. Jotenkin tuntuu hankalalta ja masentaakin kun tietää miten huonot ajat nyt on ylipäätäänkään työpaikkaa löytää. Kyllähän ne ovat toki hoitokodiltakin kyselleet moneenkin otteeseen josko haluaisin ihan vakiopaikkaa sieltä. Ei siinä: oikein mukavaahan siellä olisi kun on jo kerran pari väittelykaveriakin siunaantunut. Matin kanssa on aina niin inspiroivaa käydä rupattelemassa vapaa-aikana - hänellä riittää näkemystä asiaan kuin asiaan. Toisaalta taasen luulen ettei hoitotyö ole oikein minun juttuni. Äläkä käsitä väärin: nautin todellakin itse työstä ja kokemukseni niistä vanhuksista olivat melkeinpä pelkästään positiivisia, paitsi silloin, kun se uusi harjoittelija pesi kaikkien tekohampaat samassa astiassa. Meillä kesti kaksi viikkoa löytää tekohampaille oikeat omistajat. Heidän asemassaan olevan kohdalla ymmärrän kärsimättömyyden, varsinkin kun tuollaista pääsee sattumaan, mutta se oli kaikille vähän vaikeaa aikaa.

Ongelmallista tässä onkin lähinnä se, etten osaisi suhtautua siellä oleviin vanhuksiin tarpeeksi neutraalisti ja - kuten muu henkilökunta - pelkkinä "keisseinä", niin kuin luultavasti pitäisi. Eli työ olisi henkisesti paitsi palkitsevaa, niin aika ajoin myös aivan liian raskasta.

Mitenkäs teidän elo siellä? Mainitsit isäsi selkävaivoista mutta onnistuitteko silti heinätyöt tekemään? Olisin mielelläni tullut apuun jos olisin tiennyt aiemmin niin että olisin voinut organisoida sinne lähtöni. Montako pentua se kissa muuten sai? Olisin minäkin voinut muuten niistä yhden ottaa, mutta luulenpa ettei tilanne ole nyt paras mahdollinen.

Olen yrittänyt keskustella Mintun kanssa ja kertoa hänelle syvimmät tuntoni, kuten neuvoit. Se ei ole tuottanut tulosta. Jotenkin tuntuu että hän sulkee silmänsä ja korvansa joka kerta kun alan puhua omista tunteistani ja sitten hän kuittaa sen kerskumalla hänen ja Stygän seksielämästä. Tämä Stygä on nyt siis hänen uusin poikaystävänsä ja suoraan sanoen en sitäkään suhdetta voi täysin ymmärtää, vaikka eihän se minulle mitenkään kuulu. Älä ymmärrä väärin, en mitenkään ole pyrkinyt heidän väliinsä ja aina kun Minttu seurustelee, pyrin pitämään omat tuntoni kurissa. Mutta eipä se minun osaani paranna eikä huononna, seurusteli hän sitten tai ei.

Viimekin kerralla kun Minttu erosi edellisestä poikaystävästään niin hän kyllä vieraili luonani kaiket päivät kun kaipasi tukea, mutta en saanut mahdollisuutta viedä häntä edes ulos syömään tuona aikana, sillä kaikki illat hän juoksi baareissa etsien miehiä. Minua satutti niihin aikoihin paljon kun hän ei ymmärtänyt olla kerskumatta minulle niistä ryhmäseksi-sessioistaan virolaisten työmiesten kanssa tai niistä fisting-videoista joita hän oli kuulemma Saariston Jukan kanssa kuvannut. Minä jouduin kuitenkin olla se joka hänen mukanaan sitten lähti hankkimaan jälkiehkäisypillereitä ja esittäytymään hänen poikaystävänään jolle muka oli sattunut vahinko, ettei Mintun maine kärsisi ja koska hän kertoi, että se Jukkakin on kuulemma naimisissa ja kaksi pientä lastakin kotona. Kyllähän minä sen toki ymmärrän, ei minulla siinä mitään menetettävää ole. Sen sijaan en ymmärrä että heti pillerit saatuaan Minttu lähti siltä seisaukselta taas jonnekin ottamaan lisää riskejä. Selitteli vain että ei nyt enää voi mitään vahinkoa tulla kun on pilleri tälle päivälle otettu. Eikö ihminen siis luontaisesti ole kykenevä oppimaan virheistään?

Kaiken muun lisäksi Minttu ei tunnu tajuavan, milloin pitää suunsa kiinni. Niin, minähän kerroin sinulle toki siitä kun hän oli tukehtua siemennesteeseen miesten lentopallojoukkueen saunaillassa ja kuskasin häntä ensiapuun. En tarkoita kuitenkaan sitä. Ongelma on loppupeleissä Mintun sinisilmäisyys ja se, ettei tajua kenelle yleensäkään voi uskoutua. Tuntuu että hänen ystäväporukkansa (tai niin hän niitä kaksinaamaisia opportunisteja nimittää) pistää juoruja liikenteeseen nopeammin kuin nämä ministereitä pyörittelevät hupakot, jotka paistattelevat kaiken maailman juorulehtien palstoilla.

Viime vuonnahan Minttu harrasti anaaliseksiä jonkun 50-vuotiaan alkoholistin kanssa saadakseen Pradan laukun. Vieläkin tulee inhonväristyksiä kun ajattelen sitä. Olisinhan minä voinut hänelle rahat lainata siihen, mutta se ei kuulemma tuntuisi reilulta. Ei kyllä mahdu päähäni että missä ihmeen universumissa tätä logiikkaa sovelletaan. No, joka tapauksessa: pointtihan oli se, että Minttu soitti heti laukun ostettuaan ystävälleen Jasminille ja kertoi koko tarinan likaisine yksityiskohtineen. Tämä puolestaan laittoi sähköpostilla jutun eteenpäin kaikille ystävilleen ja tuttavilleen, he lähettivät sitä eteenpäin ja hetken päästä koneistot kävivätkin jo täysillä. Minäkin sain tietää asiasta kauan ennen kuin Minttu edes asiasta minulle mainitsi. Vieläkin tuo tapaus pulpahtaa silloin tällöin pintaan. Paakkunaisen kyläkaupan ilmoitustaulullekin oli laitettu Mintun yhteystiedoilla varustettu lappu, jossa oli teksti: "Tarjolla edullinen rakoharppu kokeneelle rämpyttäjälle". Olen nähnyt vastaavia tekstejä myös paikallisten juottoloiden miestenvessojen seinillä. Eikä siinä toki mitään, pojat ovat aina poikia, mutta kun osa niistä on ollut Mintun käsialalla kirjoitettuja.

Kaikesta huolimatta Mintulla on suuri ja lämmin sydän ja hänessä on sitä sellaista sisäistä kauneutta, joka on näinä aikoina harvinaista. Harmi vaan ettei hän ole koskaan uskaltanut näyttää todellista itseään kavereilleen. Hän on aina hakenut sosiaalista hyväksyntää ja kova ulkokuori tuntuukin olevan tärkeä statuksenkohottaja. Hieno ihminen hän joka tapauksessa on. Kaunein ja puhdassieluisin tyttö mitä tiedän. Voi sitä onnenpekkaa, joka hänen kanssaan voi loppuelämänsä viettää. Mielelläni olisin ollut hänelle se ihminen, mutta kohtalo on selvästikin päättänyt toisin. Haluan silti uskoa että me kohtaamme vielä vaikka seuraavassa elämässä ja että meille tarjoutuu mahdollisuus viettää iäisyys yhdessä - vaikka todennäköisemmin joudun silloinkin turvautumaan jonotusnumeroon.

Sukuni ei ole vieläkään antanut anteeksi sitä siviilipalvelusvalintaani. Edes Jalmari-setä ei tervehtinyt kun häntä lähikaupassa kerran näin. Ja ne nyt vielä ymmärtäisin mutta kun oma isänikään ei vieläkään puhu minulle. Tai kyllähän se nyt pakotettuna lauseen tai kaksi voi sanoa mutta ei juuri muuta. Ei saisi omasta isästään sanoa mutta minusta hän on tekopyhä ihminen. Miten voi olla miehelle niin suuri ongelma minun asevelvollisuuteni, kun hän itse on kuitenkin ihan kunnolla mokaillut omat asiansa. Kukaan muu ei tunnu tietävän esimerkiksi sitä että isälläni oli jonkinlainen romanssi yhden Lappalaisen Joukon kanssa, tai Jompaksihan ne häntä kutsuu. Kyllä, ymmärsit oikein, hänellä oli siis romanssi miehen kanssa, minun äitini selän takana, niin ja oli kai sillä Jompallakin vaimo. Se romanssi tosin kuihtui kun se Jompan homoseksuaalisuus jotenkin paljastui ja hän sai niin paljon häiriköintiä osakseen paikallisilta miehiltä että joutui muuttamaan pois. Kuulin että oma isäni olisi ollut yksi niistä pahimmista häiriköistä… mieti Tauno, jos tuo on totta niin kyllä voi olla tekopyhä mies. Ja hän vielä kehtaa haukkua minua pelkuriksi koska en mennyt armeijaan.

En koskaan ole halunnut olla katkera, tai marttyyri, mutta olen heikko. Ehkä Goethe oli sittenkin oikeassa. Wertherillä oli Lotte, ja Orvolla on Minttu. Niin se varmasti ajatellaan, kun tästä meidän yhteisestä matkastamme puhutaan. Olen kuitenkin aina jaksanut toivoa, että tapahtuisi jotain, mikä muuttaisi kaiken. Toivon vain että mitä ikinä tapahtuukin, niin Mintulla olisi kaikki hyvin. Nice guys finish last, kuten baseball-valmentaja Leo Durocher joskus sanoi. Uskoisitko, että sillä nostettiin alunperin baseball-joukkueen henkeä vastustajaansa vastaan?

Ystävällisin Terveisin,

Orvo Valjento

 

10. TUSKAN PARAHDUS

"Nyt se on saatana paskannu meirän kuivaushuoneeseen", huusi emäntä parkkiintuneet rystyset valkoisina.

Ruispellon reunalla kyyhöttävässä omakotitalossa oli kaksi vessaa, mutta emäntä Kivioja sanoi suurempaa kuivaushuoneeksi, koska rikkailla oli sellainen. Nyt keskellä tyhjän kuivaushuoneen lattiaa lepäsi halkopinon näköinen kasa paskaa. Emäntä Kiviojalla oli ollut kaksi asiaa, joista hän oli oppinut erottamaan koiran ja ihmisen paskan hajun toisistaan. Koira ja perse. Tämä lattialle puristettu uloste oli peräisin ihmisestä. Epätodennäköisiin paikkoihin ilmestyneet jätökset olivat olleet kylän vitsaus jo kuusikymmentäluvun loppupuolelta saakka. Toiset sanoivat sitä ruikkutontuksi ja toiset paskanhengeksi, mutta vain yksi sanoi sitä allekirjoittaneeksi.

Emäntä palasi takaisin olohuoneeseen jossa Kiviojan isäntä makoili sohvan virkaa toimittavalla päästä vedettävällä vanhan ajan sängyllä päivälevoillaan rikkinäiset villasukat jaloissaan ja Maaseudun Tulevaisuus-lehti kasvoillaan peittääkseen ikkunasta sisään tulivan auringonpaisteen.

"Ja sinäkin vain makaat siinä niin kuin tiineenä olisit" emäntä alkoi riehua, samalla kun alkoi kerätä keittiön alakaapeista Tolua, kloriittia, mäntysuopaa ja muita siivoustarvikkeita.

Isäntä laski sanomalehden silmiltään ja vilkaisi seinällä roikkuvaa Kekkosen valokuvaa, kuin entiseltä presidentiltä tukea hakien joutuessaan vaimonsa pahantuulisuuden tulilinjalle.

"Noh?" Isäntä sanoi ja katsoi kysyvästi.

"No käy kuivaushuoneessa kattomassa! Siellä on ehta ihmisen paska!" emäntä raivosi ja alkoi valuttaa ämpäriin vettä keittiön kraanasta.

"No perkele…" harvasanainen isäntä tyytyi toteamaan, istuutui sängyn karmille ja alkoi sytyttää piippuaan.

"No tee sinäkin nyt jotain äläkä siinä vain kessuttele, soita nyt sille Lapiolahdelle tai rovastille tai jotain… vedä nyt herranjumala edes housut jalkaasi ettei tarvitse noita kalsarien virkaa toimittavia puhki tuhnuteltuja riekaleita katsella! Yksinkö tässä pitää koko rosvomafiaa taikka henkimaailmaa vastaan ruveta taistelemaan kun mies vaan haisee kaiket päivät eikä mitään tee! Aivan sama kuin silloin kun piti viime kesänä se sonni sieltä laskuojasta kaivaa, isäntä sen kun vain ajeli pitkin kyliä sahdin perässä ja niin sain itse sen Holmanninkin soittaa paikalle kun ei miehestä mihinkään ollut, mutta annas olla kun puimuri piti ostaa niin jo oli mies valppaana. Sama kuin silloin Vehmaalan häissä kun lenkkarit jalassa vain olis menty eikä sielläkään sitten yhtään osattu boolikipolta pois pysyä ja pontikkakin maistui vaikka nimismies oli ja kaikki, ja sille pankinjohtajallekin niin sanoit, ei ihme ettei sitä lainaa saatu, eikä omalle pojalleen ole edes sitä kuivaajaa saanu rakennettua vaikka silloin lupas. Kyllä mun olis vaan pitänyt ottaa se Oraviston Touko kun mahdollisuus kerran oli. Se pitää Elsiä niinku kukkaa kämmenellä eikä vaan luuhaa kaiken aikaa kuppiloissa kaljottelemassa. Ja mene nyt jo vessaan siitä pieremään niinku olisit jo! Haistaan niinku vanha kärpänraato, kyllä tekis taas mieli hivauttaa oikein---"

Isäntä kuunteli miten kaikki menneet epäkohdat heidän vuosikymmeniä kestäneestä parisuhteestaan vaimenivat hitaasti ja katosivat pikku hiljaa talon toiseen siipeen, emännän marssiessa sinne siivoustarvikkeineen, mutta silti jatkaessa yhä purnaustaan tasaisella äänenvoimakkuudella aivan kuin hänen miehensä olisi siirtynyt hänen mukanaan. Isäntä istui kuitenkin edelleen sängyn karmilla poltelleen piipputupakkaa ja huokaisi raskaasti. Sarjapaskantaja oli nyt sitten tänään iskenyt heidän kotirauhaansa.

 

11. SE KOIRA ÄLÄHTÄÄ, JOHON KALIKKA UPPOAA

Kirje oli muuttanut koko hartaan hautajaistunnelman pahaenteisen väreileväksi kuin ukkosilmalla. Minttu oli vaihtanut väriään punaiseksi kuin lyhty työväentalon tornissa. Kalevi Saraste mulkoili tytärtään vihaisesti, yhtäkkiä huomaten täysin ymmärtävänsä niiden brutaalien kunniamurhien idean joita muslimikulttuureissa suoritettiin. Mintun äiti – Mirja - sen sijaan oli valahtanut täysin kalpeaksi ja tuijotti vain hiljaa eteensä kuin oksennustaan pidätellen.

"Niin olihan se Sarasteen likka jo lapsena…", kunnanlääkäri Toivanen jupisi äänekkäämmin kuin oli tarkoitus, "muistan kun tuotiin kiireen vilkkaa meille kun oli työntänyt rasiallisen legoja pimppiinsä ja meidän piti niitä sieltä sitten napsia pihdeillä pois ja tyttö huusi kuin palosireeni. Eihän se operaatio sattunut, mutta kun tyttö ei olisi halunnut niitä palikoita pois otettavan.". Toivanen ei pahemmin perustanut sellaisista asioista kuin lääkärin vaitiolovelvollisuus, mutta ei sitä häneltä tässä pitäjässä edes odotettu.

Tässä vaiheessa metsästysseuralaiset eivät vielä isommin jaksaneet kirjeen sisältöön keskittyä (paitsi Palli-Antero joka silmät kiiluen pelaili hiljaa itsekseen taskubiljardia kuunnellessaan yksityiskohtia Mintun edesottamuksista) mutta kun Tauno alkoi lukea Veijoa koskevaa osuutta, heräsivät myös Leif ja kumppanit kuuntelemaan korva tarkkana.

Veijo liikuskeli levottomana, sillä hänen sisäiset vaistonsa eivät olleet vielä päättäneet "paeta vai taistella"-vaihtoehtojen väliltä. Siitä huolimatta hänen joka toinen askeleensa hapuili ulko-oven kynnystä kohti. Jokin hänen sisällään päätyi käyttämään molempia luontaisia toimintoja yhden sijaan, joten ulko-oven tietämiltä hän huudahti: "Valetta! Valetta koko kirje! Liekö edes Orvon kirjoittama! Tunteeko kukaan edes tuota poikaa joka tänne hautarauhaa tuli rikkomaan?!"

Veijo loi vihaisen kodinpuolustajan katseen kohti Taunoa, joka pyrki sulkemaan kaiken hälinän ympäriltään ja jatkamaan kirjeen lukemista.

"Hautarauhaa!?" Marketta kiljahti ja nousi seisomaan. Hänen otsallaan kiilsi vihasta pullistunut verisuoni, "me hautasimme tänään poikamme Orvon, mutta meidän avioliittomme on ollut kuollut jo paljon kauemmin! Jos olisit edes joskus tukenut poikaasi niin ei meillä ehkä olisikaan muuta hautarauhaa rikottavaksi, kuin tämän kuolleen avioliiton hautarauha."

" Eihän siul oo lainkaan häpyä!" Annikki-mummi huudahti Veijolle ennen kuin tämä ehti vaimolleen edes suutaan avata, "mie jo silloin aikonaa tuol Marketalle haastoin et älä sie huoli sitä Valjennon poikaa, hää o iha täys hulttio!"

"Mitä te akat mistään mitään tiedätte?" Veijo huusi hurjana, "uskotte kaikenmaailman paskapuheita!"

"Ja mitä sinä mistään hautarauhasta välität kun et edes hautajaisten järjestämiseen osallistunut! Istuit vain koko ajan internetissä ja vemputit kaluasi!" Marketta jatkoi.

"Ja säkö muka sitten osallistuit? Rääyit vaan tuossa keittiönpöydän ääressä koko ajan! Mummashan nämä järjesti! Pistit vanhan ihmisen töihin!"

Tässä vaiheessa Minttu tunsi olonsa jokseenkin pelastuneeksi sillä tämä riitely sai läsnäolijoiden jakamattoman huomion osakseen. Ainoa joka tuntui yhä olevan keskittynyt ainoastaan Mintun epäkohtiin, oli hänen äitinsä joka yhä istui paikoillaan kalvenneena.

"Vai se olit sä joka Jomppaa silloin nuohos" Leif kommentoi väliin pahaenteisellä äänensävyllä ja pyyhki kermakakun jäännöksiä viiksistään.

"Et kai Lefa säkin usko jotain akkojen puheita?" Veijo sävähti ja käänsi katseensa takaisin raivoaviin naisiin.

"Siihen piti ruiskuttaa typpeä… ei siitä muuten olisi enää kalua tullut", kunnanlääkäri Toivanen alkoi kertoilla vierustovereilleen tarinaa sitten miten Jompan nyrjähtänyttä penistä oli hoidettu.

"Se oli poikas Orvon kirjoittama kirje, ja siinä pojassa olikin enemmän miestä ku siussa koskaan!" Annikki huudahti ja pyyhki sitten kyyneleitään todeten hiljaa itsekseen: "se oli niin hyvä poika…"

"Teidän koko saatanan suku on kyllä yks toisensa jälkeen kusemassa meikäläisen muroihin! Ei olis koskaan pitäny---" Veijo raivosi, tällä kertaa katse tiiviisti naulittuna Annikki-mummiin.

"Ja hyvihän nuo meijän suvun antimet on kelvanneet. Hjalmarin kanski (Klaus-enon koko nimi oli Klaus Hjalmar, toim. huom.) hyö pari suvvee sitten saunassa peuhasivat siihen malliin että meinasin jo kuulutuksia ruveta järjestämmään. Näytitte niin tiiviisti toistenne persuksii nuuskivan että hyvä kun ette näärännäppyä saaneet molemmat! Kyl se vaan ol' hävitönt!" Annikki-mummi oli nyt niin vihainen että oli kasvanut Veijon silmissä ainakin kaksimetriseksi. Veijon olisi tehnyt mieli kaivautua maan alle kun tämä pippurinen vanhus jatkoi: "Marketta ja Irmeli eivät kehanneet ees kassoa sitä painiskelua ku kaks raavasta miestä kieriskellöö päällekkäin pitkin pihanurmee peitset tanassa kui Viipurin vanha raatitorni. Huuvellaan silviisii hävyttömyyksii ja kuseksitaan toisten persiiseen, pthyi! Hyö heiluit' mulkkusillaan aamuun saakka ja siihe hyö sammuivat perunamaalle vieretysten---" Annikki valaisi.

"Siis mitä vittua?! Tuommoista paskaa!!" Veijo ärjyi, "kännissä riehuttiin… turha siitä nyt on mitään homojuttua ruveta vääntämään! Sano säkin nyt Klasu miten kaukaa haett---" Mutta Klaus-eno oli jo ehtinyt lähteä renkaat ulvoen pihasta Audillaan hyläten perheensä kuin telaketjufeministi tukkiutuneen partakoneensa eikä hänestä sen koommin enää kuultu. Taloon oli laskeutunut kiusallinen hiljaisuus, jonka mummi rikkoi yhdellä sanalla: "Juippi!"

"Niin, kyllähän se synneistä suurimpia---", myös rovasti Pellinen pyrki osallistumaan keskusteluun.

Tässä vaiheessa Minttua koskeviin likaisiin mielikuviinsa uppoutunut Mirja Saraste ei enää pystynyt pidättelemään oksennustaan. Hän ei ollut tajunnut juosta vessaan ajoissa mutta huomaavaisena ihmisenä ei kuitenkaan oksentanut lattialle vaan tyhjensi kaikki juuri nauttimansa rahkapullat käsilaukkuunsa.

"Mitä saatanaa kaikki nyt yhtäkkiä mun päälleni käy?!" Veijo hurjistui yhä enemmän, "minä oon saatana elättäny perheeni, on ollu katto pään päällä eikä oo tarvinnu nähdä kurjuutta, vilua eikä nälkää ja vittu mikä on kiitos siitä? Poika ei käy armeijaa, häpäisee perheensä tappamalla itsensä ja vielä hautansakin takaa irvailee isälleen! Akka haukkuu päin naamaa kaikkien edessä vaikka itse on yks saatanan pihtari huora! Sitte tää vanha luuska repii esiin jotain ikivanhoja juttuja, jotka on täysin asiayhteydestä irrotettuja! On se miehen osa vain kova, saatana! "

"Jahas, eiköhän pistetä pojat ojennustalkoot pystyyn", Leif sanoi hiljaa kumppaneilleen, nousi ylös ja venytteli käsiään raukean oloisesti. Muut seurasivat esimerkkiä, mutta Poju istui vielä hetken ja poimi vielä kiireesti käsiinsä pari kääretortun palasta ja ahmi ne naamariinsa, ettei myöhemmin jäisi niitä vaille.

"Ja sen mä sanon että meikäläinen saa kuulkaa semmoisia naisia että semmoisia ei oo tässä pitäjässä nähtykään. Se on kuulkaa muualla maailmassa Valjennon Veijolla vielä markkina-arvoa! Ei jää meikäläistä paljon surettamaan kun pyhkäisen tämän kylän tomut jaloistani ja siirryn viettämään ansaittuja eläkepäiviään erään nuoren naisen kanssa joka on ihan kansainvälistä huippumalli-tasoa! Rahaakin tulee olemaan niin paljon että ostan vielä helvetti tämän koko kusenpolttaman tuppukylän, jyrään koko paskan maan tasalle ja pystytän tänne kylpylähotellin raharikkaille. Pitäkää te vaan täällä kapiset pikku piirinne. Ette edes englantia osaa, saatanan kouluttautumattomat idiootit! Kaikki akatkin tässä pitäjässä niin rumia ja takkunaamaisia karvarömpsiä että muualla maailmassa tuollaisia näki vain kivikautena! Saatana!"

Tässä vaiheessa Leif joukkioineen kävi vielä kerran esittelemässä surunvalittelunsa Marketalle.

"Jaksamisia nyt vaan kovasti emännälle. Pahoittelemme kovasti, että joudumme jo tässä vaiheessa poikain kanssa lähteä hoitamaan seuran virallisia asioita." Tämän sanottuaan Leif nyökkäsi Pojulle, joka ymmärsi välittömästi yskän. Muutaman sekunnin päästä Veijo makasi eteisen lattialla ja solvaamisen tilalla kuultiin nyt suoraa huutoa. Puujalka Pojun tarjoilemana kaataisi vaikka vittuuntuneen harmaakarhun. Kun Palli-Antero ja Risto-Matti alkoivat raahata maassa sätkivää Veijoa ulos talosta, niin koko seurakunta puhkesi spontaaneihin aplodeihin.

 

12. LAHJOMATTOMAT

"Niin sulla oli jotain asiaa", Kunnanvaltuuston puheenjohtaja Ahti Vehmaala sanoi astuessaan kunnanjohtajan toimistoon. Kunnanjohtaja Kari-Pekka Mutikainen istui pöytänsä takana ja laski rauhallisesti paperit käsistään pöydälle kätelläkseen sisääntulijan.

"Kyllä, aivan, istuutukaa olkaa hyvä" Mutikainen sanoi ja hymyili ystävällisesti silmälasiensa takaa.

Ahti Vehmaala istuutui Mutikaisen tarjoamalle tuolille ja katsoi kunnanjohtajaa kysyvästi.

"Niin, minä tässä näitä pöytäkirjoja lueskelin siitä viime kokouksesta johon en valitettavasti päässyt ja minulla heräsi tässä vain joitain kysymyksiä", kunnanjohtaja aloitti, asetelleen samalla silmälasit paremmin silmilleen ja kääntäen katseensa takaisin pöydällä oleviin papereihin.

"Niin?"

"No kun tässä oli kysymys tästä palopäällikön erottamisesta ja minulle ei nyt vain jotenkin…en tiedä onko se vain kun viikonloppu tulee eikä pää enää toimi vai mikä", Mutikainen selitti naurahtaen, "mutta en vain nyt saa näistä pöytäkirjoista täysin irti sitä faktaa että millä perusteilla tämän palopäällikkö eroa ajetaan…"

"Jaa, mikä siinä sitten…?" Vehmaala vastasi närkästyneisyyttään peitellen

"Niin, ei siinä mitään, ajattelin vain että josko nyt voisit ihan selkokielellä…ihan näin niin kuin kahden kesken…että mikä tässä oikein on taustana tässä jutussa? Miksi se Halkomaa halutaan erottaa?"

Vehmaala korjasi asentoaan samalla ähkäisten vaivautuneesti, kaivoi taskustaan lukulasinsa silmilleen ja ojensi sitten kättään, ikään kuin sanattomasti pyytääkseen pöytäkirjat nähtäväksi. Hän tiesi jutun taustat varsin hyvin mutta halusi tällä tavoin voittaa aikaa, miettien samalla mitä sanoa. Hetken hän oli lukevinaan, hiljaa itsekseen mutisten ja laittoi sitten paperit takaisin pöydälle.

"Niin, se Halkomaa on täysin epäpätevä siihen hommaan…"

"Epäpätevä?"

"Niin, siinä on tapahtunut virkavirheitä ja…"

"Millaisia virkavirheitä?"

"No on tullu valituksia ja…"

"Mistä? Mitä valituksia?" Mutikainen kyseli nopeasti mutta rauhallisella äänenpainolla, "anteeksi, en mitenkään nyt väheksy valtuuston oikeellisuutta ottaa tätä erottamisasiaa esille, mutta olen nähnyt tämän Halkomaan paperit ja tavannut miehen, eikä hän minusta vaikuta ollenkaan epäpätevältä, hänhän on varmaan tämän kunnan korkeimmin koulutettu virkamies. Ja kuntalaisilta en koskaan ole kuullut mitään pahaa sanottavaa hänestä, päinvastoin. "

Vehmaala nyökkäili Mutikaisen puhuessa, mutta hänen kasvojaan kuvasti jonkinlainen katkeruus ja inho koko puheenaihetta kohtaan.

"En ole nähnyt mitään raportteja virkavirheistä, enkä kuullut mitään valituksia, joten siksi haluaisin vain tietää että mihin tämä erottaminen perustuisi?"

"No ei kai sitä nyt tarvii joka sanaa aina paperille laittaa!" Vehmaala ärähti kiukkuisemmin kuin oli tarkoitus. "Jos mies on epäpätevä niin se on epäpätevä, jos ihmiset valittaa niin ne valittaa! En kai mä nyt voi juosta jokaiselta valittajalta allekirjoitusta pyytämässä?!?"

"Aivan," Mutikainen sanoi yhä ystävällisesti hymyillen, "ymmärrän sen täysin. Ajattelin kuitenkin että minun voisi olla hyvä tietää taustat kun kuitenkin siitä erottamisesta äänestetään sitten seuraavassa kokouksessa."

"Kuule, mä en olisi sitä koko miestä alunperinkään virkaan ottanu mutta kun palopäälliköksi ei ollu Halkomaan lisäksi kuin kaksi hakijaa, toinen oli sosiaalidemokraatti ja toinen sivari", Vehmaala kertoi lähes itku kurkussa.

"Aivan", Mutikainen nyökkäili ymmärtäväisesti.

"Ja se mies ei oo osannu muuta kuin vittuilla meille. Ei edes tullut takaajaksi siihen Teräslahden asuntolainaan ja siellä Rukan reissullakin saunassa heilutteli niitä isoja pallejaan siihen malliin että ihan selkeästi halusi vain saada mut huonoon valoon. Vaimo on hädin tuskin nukkunut sen reissun jälkeen ku se vaan miettii sitä happipullon kokoista meisseliä yöt läpeensä. Vähintään kerran viikossa se sytyttää meidän taloyhtiön roskiksen palamaan ja hälyttää palokuntaa paikalle. Eikä edes käytä hätänumeroa vaan soittaa suoraan Halkomaan kännykkään että nyt tarttis letkua. Enkä yhtään ihmettelis vaikka joku päivä työpäivän päätteeks löytäisin ne nussimasta niin että höyry käy! Irvailisivat vielä päälle että nyt haisee kunnon mulkulta eikä miltään kohtuvedessä uitetulta vauvan pililtä, perkele! Joku roti se on oltava mun mielestäni! Ei tässä pitäjässä ole ennenkään virkamiesten kengille hypitty!"

"Ymmärrän," Mutikainen sanoi ja yritti kätkeä sisäisen, ilkikurisen virneensä.

"Että paras on että äänestät sitten justiin niinkun me sanotaan tai täällä on pian muitakin virkoja auki…" Vehmaala ilmoitti kiukkuisesti, nousi tuoliltaan ja teki lähtöään.

"Asia selvä," Mutikainen sanoi oven paiskautuessa kiinni. Oli selvä että hän tulisi äänestämään juuri niin kuin valtuusto halusi. Ei hän aikonut taistella vastaan asiassa joka ei hänelle oikeastaan kuulunut. Sen sijaan hän poimi eväslaukkunsa ja sieltä muovipussillisen luumuja. Miten hän vihasikaan kunnallispolitiikka. Pienen paikkakunnan pikkumafioita jotka eivät välittäneet hetkeäkään lakipykälistä ja joilla ei ollut minkäänlaista aitoa oikeustajua, vaan he käyttivät valtaansa ihan miten halusivat. Tämä päivä oli taas yksi niistä jolloin hän toivoi olevansa jossain muualla, joku muu henkilö, mutta luumua haukatessaan hän kuitenkin tunsi jo valmiiksi vahingoniloa, sillä ihan kohta hänen olonsa taas helpottuisi kun taas melko ikävänpuoleinen kohtalo tulisi vielä tänään saavuttamaan Vehmaalan aulaan jättämän sateenvarjon. Vehmaala oli poiminut tuon epäonnen arvan sillä samalla hetkellä kun oli päättänyt raivota Mutikaisen työhuoneessa. Samalla hän kuitenkin epäröi. Olisiko tullut aika lopettaa tuo salainen harrastus?

 

13. KANNA MINUT METSÄÄN APINAMIES

"Ei kun mennään Hiacella, kyllä sinne mahtuu kun sä tuut Lefa eteen ja kaikki muut voi mennä sikaosastolle", Poju intti.

"Älä nyt hulluja puhu, totta kai mennään meikäläisen maasturilla. On ilmastoinnit ja kaikki ja paremmin tilaa." Leif väitti vastaan, "jätät Hiacen tänne ja poimitaan se sitten myöhemmin"

Tämä ikuinen väittely oli taas alkanut jo sillä samalla hetkellä kun Veijo oli kannettu pihaan ja matkan olisi siitä täytynyt jatkua eteenpäin. Sen verran Leif Pojua tunsi ettei uskaltanut silti haukkua Pojun rakasta lasta, sillä siinä vaiheessa Poju olisi täysin varmasti käynyt päälle (viimeksi kun Leif oli erehtynyt arvostelemaan Pojun Hiacea oli Poju polttanut illanviettoa varten vuokratun saunan ja riehunut ympäriinsä vesurin kanssa), mutta Leif, niin kuin ei kukaan mukaan halunnut ahtautua tuohon joka paikasta kolisevaan paskanruskeaan romuun, jonka Poju onnistui yhä saamaan katsastuksestakin läpi kiristämällä katsastusmies Palikkalaa. Vuonna -87 Palikkala oli kähveltänyt kehitysvammaisten lennokkikerhon Puuhanmaan reissua varten varatun retkikassan (todellisuudessa retken järjestäjien tarkoitus oli vain kuljettaa osallistujat Puuhamaan parkkipaikalle keräämään käpyjä, ajatuksenaan: "eihän ne vammaiset mitään kuitenkaan tajua") . Poju oli saanut hänet kiinni itse teosta ja ymmärtänyt hyödyntää tapahtumaa joka kerta Hiacea katsastaessaan.

Minttu seurasi miesten väittelyä. Hän oli livahtanut samasta ovenraosta metsästysseuralaisten kanssa. Hän oli ollut varma että Veijon jälkeen huomio kiinnittyisi jälleen häneen, joten hän oli nähnyt parhaaksi poistua raittiiseen ilmaan odottelemaan että savu sisällä vähän hälvenisi.

"Olisko teillä heittää yhtä röökiä?", Minttu tiedusteli ja räpsytteli silmiään viettelevästi. Poju vilkaisi tyttöä, mutta piti edelleen kasvoillaan tiukan ilmeen, sillä vaikka normaalisti teinitytöt saivatkin hänen sykkeensä nousemaan, oli ensisijaisesti tärkein asia kuitenkin vaalia nyt sen kaikista rakkaimman kunniaa, eli Hiacen. Ennen kuin muut ehtivät edes reagoida oli Leif jo kaivanut tupakka-askin hawaiji-paitansa taskusta ja ojensi askia tyttöä kohti pullealla, kultaketjulla koristetulla kädellään.

Poju tuijotti Leifiä yhä suu peräänantamattomasti mytyssä, Mintun poimiessa savukkeen siroilla sormillaan. Leifin mielikuvitus alkoi raksuttamaan kiivaaseen tahtiin ja hän näki jo mielessään miten suuri, karvainen juna ajaa pimeään ja höyryävään tunneliin. Ajatus sai hänet melkein ejakuloimaan rispaantuneisiin kalsareihinsa. Poju vaahtosi nyt täyttä höyryä pakettiautostaan.

"On se ny saakelin kumma ku karvaperseet äijät on niin neitejä ettei voida istua tavaratilassa hetken aikaa! Ollaan niin saatanan vaikeita ja jaksetaan mussuttaa jostain haalarien hajusta! Tulppaaneilleko siellä pitäis haista että arvon kermaperseiden kelpais kuninkaalliset ahterinsa sinne parkkeerata? Kyllä sen näkee ettei oo koskaan---" Samassa tapahtui jotain, mitä kukaan ei osannut sillä hetkellä ennakoida: Veijo pinkaisi pakoon. Miehet hypähtivät paikoillaan ja Leif alkoi heti jakaa komentoja.

"Se karkas pojat! Nyt ketjuun… tuvan ympäri… Aarre… mee autotallin takaa"

Miehet tottelivat käskyjä armeijamaisella rutiinilla Veijon säntäillessä sinne tänne kuin säikähtänyt rusakko. Leif sen sijaan seisoi komentajan arvokkuudella keskellä pihaa ja laski aurinkolasit otsaltaan silmilleen. Todettuaan homman olevan hanskassa, hän kääntyi takaisin Mintun puoleen ja tarjosi tämän sytyttämättömään savukkeeseen tulta.

"Siitä tulta tyttärelle, ja vieläpä laadukasta tulta… ei ole mikä tahansa sytkäri tämä," Leif sanoi savukkeen sytyttyä, pyöritteli käsissään Lanzarotelta ostamaansa härän kuvalla koristettua euron tupakansytytintä ja jatkoi, "se on ulkomailta… ei tällaisia sytkäreitä edes tehdä Suomessa… kompassikin pohjassa…"

Minttu oli jo tovin tutkiskellut katseellaan tätä raamikasta, vanhempaa urosta jonka käytöksestä heijastui valtaisa karisma ja täydellinen itseluottamus. Sillä hetkellä Minttu tajusi sen asian mitä oli aina jäänyt nuoremmissa miehissä kaipaamaan. Tämän kiharatukkaisen, viiksekkään, keski-ikäisen miehen vankka elämänkokemus oli selkeästi luettavista tämän jokaisesta liikkeestä. Jokainen sana edusti tietoa, jokainen teko taitoa. Tällaisen miehen Minttu tajusi tarvitsevansa, eikä enää mitään finninaamaisia teinipoikia. Tällaisen miehen kainalossa voisi vihdoin tuntea olevansa turvassa. Siinä vaiheessa kun tämä mies oli vieläpä osoittanut täydellistä auktoriteettia ja saanut koko joukkion juoksemaan vain muutamalla vaivaisella komennolla, olivat Mintun pikkuhousut taas jo kuin Pohjanmaan pellot Kyrönjoen tulvien jäljiltä. Nyt hän hymyili hypnoottisena ja nyökkäili ihaileva katse silmissään kun Leif kertoi miten tämän sytkärissä on niin hyvä liekki, että jos sen säätää edes puoleen väliin ja sytyttää niin merivartiosto tulee tarkistamaan kutsua.

Tällä välin Veijo oli pyrkinyt etsimään kaikki mahdolliset pakotiet. Hän oli jopa rynnännyt keittiön ikkunalle ja hakannut sitä apua huutaen, mutta sisällä istuskelevat hautajaisvieraat eivät olleet huomaavinaan. Rovasti Pellisen suunliikkeistä saattoi nähdä miten hän yhä selitti muille hautajaisvieraille jo vartti sitten oivaltamaansa ideaa siitä miten:

"Niin… kyllähän se synneistä suurimpia tosiaan… niinhän se sanoo Raamattukin…"

Jonkun aikaa Veijo pyrki vielä juoksemaan mutta hänen vasen jalkansa, jonka Poju oli hetki sitten eteisessä runnonut, alkoi säteillä niin sietämätöntä kipua että Veijo pysähtyi naapurin tienhaaran kohdalla, laskeutui makuulle tien pientareelle ja päätti antautua. Poju joka raskaasti puuskuttaen saavutti Veijon ensimmäisenä, huomasi kyllä tämän lopettaneen pakenemisen mutta ihan jo luontaisen sadisminsa vuoksi päätti astua "vahingossa" Veijon päälle. Monta kertaa. Työturvakengillä. Sen saman jalan. Astuttuaan ensin paskakasaan.

Kun Veijoa sitten kannettiin takaisin autolle oli Leif juuri kertomassa Mintulle miten hän oli nuorena ollut painin piirinmestari. Tämän samaisen tarinan olivat jo kaikki miehistä kuulleet. Tarina oli vuosien varrella paisunut paisumistaan joka kerronnalla, muttei kukaan silti uskaltanut kyseenalaistaa jutun todenperäisyyttä.

"Akka sanoi kotona että älä nyt saatana turvakenkiä hautajaisiin laita mutta niin vain lakos Valjentokin nurmelle kun näillä kerran polkaisin", Poju kailotti kuuluvalla äänellä, samalla puuskuttaen äskeisen spurtin jäljiltä. Pojun aiempi närkästys Hiacen aliarvostusta kohtaan oli juoksun aikana täysin unohtunut eikä se enää palannut mieleen, sillä nyt hän vasta älysi ruveta häpeämättömästi tuijottamaan Mintun jalkojenväliä mekon läpi, samalla kun alistuva Veijo työnnettiin maasturin takapenkille.

"Jahas neitokainen, se on nyt sitten pakko poistua… ne yhdistyksen asiat, ne yhdistyksen asiat…" Leif sanoi virnuilleen ja alkoi kävellä kohti BMW:n kuljettajan puoleista ovea, samalla kun Aarre ja Risto-Matti istuivat takapenkille Veijon molemmin puolin ja Palli-Anteron hapuillessa pelkääjän paikan ovea.

Poju tuijotti yhä Minttua ja kuvitteli mielessään miten hyvin tyttö sopisikaan hänen Hiacen takaosassa olevalle patjalle. Poju oli sen patjan joskus autoonsa kantanut samankaltaisissa aikeissa mutta sen suunnitelman mennessä mönkään olikin sitten itse päätynyt nukkumaan sillä useaan otteeseen aina silloin kun kotiin ei syystä tai toisesta ollut menemistä. Olihan sen vaaleansiniseen päällyskankaaseen toki ajan myötä ilmaantunut isot, kellertävät tahrat ja kaikenlaista nöyhtää, mutta tehtävänsä se silti täytti.

"Poju, pysy perässä" Leif huikkasi paukauttaessaan oman autonsa oven kiinni ja käynnistäessään bemarin. Minttu tarkkaili Leifin liikkeitä silmä kovana ja hymyili tälle viehkeästi.

Poju heräsi haaveistaan, viittoi vielä muutamat nussimis-elkeet Mintulle ja marssi autoonsa ratin taakse. Auton käynnistäessään hän avasi vielä ikkunan ja huudahti:

"Pidähän tyttö pannu kuumana niin palaillaan juttuun! " Sen jälkeen hän kaasutti pois jättäen pihaan noenmustan pakokaasupilven. Päästyään liikenteeseen hänelle tuli tarve avata hansikaslokero ja etsiä kivettyneen sisu-askin, vanhojen parkkisakkojen ja rikkinäisten aurinkolasien kokoelman joukosta pari siankorvaa matkapurtavaksi. Pisteeksi i:n päälle hän laittoi lempikasettinsa soimaan. Poju oli nauhoittanut kasetin soittamalla paikallisradioon, ja aina puhelun mennessä läpi, hän laittoi kasettinauhurin nauhoittamaan.

"Moro täällä olis Pontus. Laitapa kuule Randeliinin Nasta Pilu soimaan ja samalla semmoiset terveiset hirviporukalle, että kyläkaupalta saa kaljakorin sataankahteenkymmeneenyheksään markkaan", kuului Hiacen kasettimankasta.

Minttu jäi seisomaan keskelle pihaa ja levottomat ajatukset pyörivät yhä hänen mielessään. Olisiko se oikein Orvolle, että hän menisi tämän isän kaverin matkaan? Olisiko se taas oikeutettua, että tämän ilkeää ja välinpitämätöntä isää rankaiseva mies saisi jotain vastineeksi? Orvohan oli kuollut, ja Minttu ei voinut sen vuoksi enää antaa hänelle suoraan mitään. Edes anteeksipyyntöä. Jos hän antaisi välillisesti. Hän voisi nauttia matkasta. Hän ei ollut koskaan ollut uuden katumaasturin kyydissä. Eikä miehen, joka oli kuin katumaasturi. Suuri ja valmis kulkemaan kaiken yli saavuttaakseen päämääränsä, mutta silti liian inhimillinen ajaakseen maastossa. Hän kuvitteli Leifin ilman vaatteita. Kuvitelmassaan ainoastaan ruusun terälehdet peittivät sen, mitä kainaloon asti nostetut kalsarit normaalisti tekivät. Entä jos? Kyllähän miehellä sormus kiilteli nimettömässä mutta Minttu tiesi jo entuudestaan sen olevan silkka hidaste, jos sitäkään. Hän jatkoi unelmointiaan kunnes uskoi aikaa kuluneen riittävästi ja uskaltautui takaisin sisälle.

 

14. TYÖ TEKIJÄNSÄ PALKITSEE

Kunnanjohtaja Kari-Pekka Mutikainen juoksi silmälasit huurussa kaljun päälaen yli kammattu hiussuortuva levottomasti väpättäen ampumahiihtäjille tarkoitetulla pururadalla. Rannekello näytti sykkeen sekä juoksemiseen käytetyn ajan. Taskussa oleva iPod soitti Roy Orbisonin kappaletta You Got It. Kunnanjohtaja Mutikainen hyräili raskaiden henkäysten lomassa mukana. Mutikainen oli hyvässä kunnossa lähes viisikymppiseksi. Hyvää kuntoa tarvittiinkin siihen ainoaan asiaan, joka piti miehen järjissään ja kylän historian ainoana kunnanjohtajana, jonka jäljiltä ei tullut lisää velkoja vaan niitä saatiin jopa maksettua pois. Mutikainen paskoi.

Viisivuotiaana Mutikainen oli ollut hiljainen ja sisäänpäin kääntynyt, alakuloinen lapsi. Hän ei ollut leikkinyt muiden ikäistensä kanssa ja puhunutkin oli vain silloin, kun oli ollut pakko. Samana päivänä, kun Helky-mummon raparperipuskasta oli löytynyt naapuritorpan Vili-suomenpystykorvan päästämäksi epäilty paskakasa, oli jokin pojassa muuttunut. Väitetään, että hänestä oli tullut seurallisin ja avuliain lapsi koko maakunnassa. Mutikainen oli edelleen kylän historiassa ainoa, joka oli saanut hymypoika-patsaan jokaisena kouluvuotenaan. Niihin aikoihin oli alettu myös puhua paskanhengestä.

Mutikainen oli muuten hyvässä maineessa, mutta hänkään ei ollut täydellinen. Hän oli jäänyt muutaman kerran kiinni keskellä yötä vyötä kiinnittämässä, mutta osasi korjata tilanteen. Hän löi viisikymppisen kouraan, ja sanoi että oli käynyt vähän tyttöjä moikkaamassa ja pyytänyt, että silminnäkijä ei kertoisi hänen vaimolleen. Huhut kunnanjohtajan uskottomuudesta saivat siivet alleen, vaikka tätä ei kiinnostanut liioin vaimo eikä muutkaan naiset. Hänen elämänsä suola oli kiusanteko, ja kiusantekovälineenä oma suoli. Parhaimmat hetket hän koki kuullessaan eläinsuojeluviranomainen Mäkipäältä, että joku oli lopetuttanut koiransa epäiltyään tämän sotkevan kurittomuuttaan lattioita.

Sarjapaskantaja, kunnanjohtaja ja kaikin puolin positiivinen ihminen Kari-Pekka Mutikainen oli ajoituksen mestari. Hän tunsi kaikki ja tiesi kaikista kaiken. Hän tiesi, milloin joku onneton perheenisä saapui kotiinsa tuhannen tuitereissa ja sammui sohvalle. Kunnanjohtaja Mutikainen oli myös häikäilemättömyydessään ja oveluudessaan ylivertainen. Hän saattoi avata sohvalle sammuneen miesrukan housut, vetää ne alas ja vääntää sonnat niin lähelle uhria, että olisi voinut vannoa tämän olevan syypää. Hän oli aiheuttanut laskelmiensa mukaan kaksitoista avioeroa. Koiria oli hänen ansiostaan tapettu kahdeksan, nuoria aikuisia karkotettu kotoaan neljä, mutta yksi, mistä hän oli erityisen ylpeä oli miesrukka nimeltä Raimo Kuusistonperä. Raimon maalliset jäännökset lepäsivät kolme metriä maan alla ilman päälakea, ja hänen päälakensa haulikolla vienyt, Mielikki Kuusistonperä odotti vapautumistaan Hämeenlinnan naisvankilassa.

 

15. KOMENTAJA LEIF JA LAPUAN LAKI

Bemari nieli maantietä vauhdilla Leifin ajaessa verkkaisesti, kyynärpää ulkona avonaisesta ikkunasta. Välillä hän vilkuili taustapeilin kautta Veijoa, joka piti kädessään Silja Linen logolla varustettua muistilehtiötä sekä vanhaa yhdyspankin kuulakärkikynää. Leif oli käskenyt Palli-Anteron poimia ne hansikaslokerosta ja ojentaa Veijolle, eikä hämmentynyt Veijo tiennyt mitä oli odotettavissa, mutta piti niitä silti kiltisti kädessään.

Leif jatkoi monologiaan jota oli jatkunut jo pidemmän aikaa.

"Joo, se on se kasvatus kuule… kyllähän se Orvo hyvä poika oli, mutta kun isä on tuommoinen vätys niin väkisinhän siinä pojasta maanpetturi tulee. Ei suinkaan se pojan syytä voi olla."

"Joo ei voi, kyllä näin on", Aarre myönteli takapenkiltä ja Palli-Antero nyökkäili edestä. Risto-Matti sen sijaan tavalliseen tapaansa istui hiljaa nuuskat huulessa ja katseli tyynesti maisemia.

"Muistan kun mäkin kakarana kerran meinasin näytellä koulun juhlissa sitä Tiernapoikien nokikeppiä, mutta isävainaa antoi semmoisenkin selkäsaunan että nahka oli karrella kaks viikkoa. Mutta auttoi se, niin vain tuli Leif Leopold Sakarista painin piirinmestari."

"Ei lapset muuta tarvitse kuin tuttipulloo ja vittaa", Aarre kommentoi samalla kun kaivoi napaansa ruuvimeisselillä.

"Tiedätkös Veijo mikä oli Lapuan liike?" Leif kysyi ja katsoi Veijoa taustapeilin kautta kallistaen samalla päätään sen verran eteenpäin että pystyi katsomaan uhkaavasti aurinkolasiensa yli.

"No kai sen nyt kaikki tietää," Veijo vastasi mielenosoituksellisesti tuhahtaen ja mietti miten typerältä tuntui kun pelkän kansakoulun käynyt mies kysyi tuollaisia insinööriltä.

"Se oli kuule kovaa touhua se…ne ajoi autolla kuule ihmisten kotiin ja poimivat kyytiin. Ne otti kommunisteja, neekereitä, homoja ja sivareita...se oli semmoista puhdistusta. Silloin 20-luvulla vai koska se oli…" Leif luennoi.

"Eikö se 30-lukua ollu?" Aarre korjasi takapenkiltä ja keskittyi sitten täyttämään merenvahapiippuaan Petersonin Special Reserve-sekoituksella.

"Niin no, oli miten oli, mutta silloin oli kyllä asiat kunnossa. Ei päässy hipit hillumaan pitkin maita ja mantuja, eikä silloin ollu puhettakaan että nuohottaisiin toisen miehen tuhkaluukkua, ei, jos niin olis tehty olis Lapuan liike kuule heti hakenu ja vieny Venäjälle taikka Kiinaan asti. Joo, se oli se Lapuan liikkeen johtaja…mikä sen nimi nyt oli…niin se oli kuule meikäläisen isoisän serkku…"

Leif katsoi uudelleen Veijon reaktiota mutta tämä näytti tuijottavan ikkunasta ulos aivan kuin ei olisi kuullutkaan.

"Joo eikä siinä mitään. Nehän poltti niitä kirjapainojakin. Ei kuule ollu yhtäkään kirjapainoa silloin Suomessa niihin aikoihin. Kaikki ne poltti ja veivät kuule ihan presidentinkin ajelulle. Sen Relanderin. Ja muiluuttivat kuule niin kunnolla ettei se enää tienny sellaista sanaakaan kuin kommunismi."

"Joo, vei ne sen resitentin akankin", lenkkimakkaraa linkkuveitsellä viipaloiva Aarre tiesi takapenkiltä.

"Joo niin sitten akat ja kaikki. Voi saatana kun olis vielä semmoiset ajat niin pysyis hommat vähän niin kuin aisoissa.", Leif hihkui ja puhuessaan hakkasi rattia kevyesti kuin tuodakseen lisää voimaa mielipiteelleen, "mutta ei, tässä on itse tehtävä kaikki kun kaikki saatanan lesbot pääsee hoitamaan tätäkin maata ja neekereitä alkaa välpätä joka kulman takana."

"Mutta kyllä neekeri-akkaa kun pääsis joskus nussimaan", Palli-Antero puuttui väliin varsin tyypillisellä mielipiteellään.

"Joo, kyllä ne akat sais tänne tulla mutta mitä me mies-mutiaisilla tehdään. No akat tietysti haluaa niitä tänne kun niillä on kuulemma niin isot munat, vaikka onhan mullakin joku reilu kolmekymmentä senttiä sillon kun seisoo, että tuskin niillä siitä juuri jöötimpi voi olla", Leif kerskui, mutta samassa huomasi keskustelun alkavan ajautua sivuun varsinaisesta aiheesta ja päätti välittömästi korjata asian.

"No niin Veijo, otas kynä kauniiseen käteen. Sä kirjoitat nyt presidentille." Leif ilmoitti vakavasävyisesti.

Veijon suu loksahti auki.

"Sä kirjoitat nyt anteeksipyynnön presidentille siitä että oot lutkuttanu toisen miehen palleja.", Leif tarkensi ja vaikka Veijo miten yritti etsiä tämän kasvoilta pelkän ilkeilyn tuomaa virnettä, oli Leifin ilme vakavampana kuin aiemmin hautajaisissa suruvalitteluja tuodessaan.

"Siis mun pitäis kirjoittaa Haloselle kirje?!"

Leif iski rattia kiukkuisesti.

"No ei, saatanan hinuri! Hyvin tiedät mitä me Halosen presidenttiydestä ajatellaan. Soinin Timo on meille presidentti jo nyt ja tulee olemaan ihan kohta muillekin ja ihan virallisesti kunhan nuo kaikki hiihtäjät on tästä maasta toimitettu Neuvostoliittoon. Sä kirjoitat nyt Soinin Timpalle kirjeen ja pyydät anteeksi. Mä sanelen. Saattaa se Soini hyvällä tuurilla anteeksi antaakin, on nimittäin sen verta järkimies, sattuu nimittäin olemaan meikäläiselle vähän sukuakin."

"No en varmasti kirjoita! Tuohan on typerintä mitä mä oon ikinä kuullu!" Veijo huudahti raivostuneena. Samassa hiljaa istuskellut Risto-Matti kääntyi, iski kämmenensä Veijon niskaan ja puristi kaikin voimin.

"Kyllä se on nyt paras että kirjoitat," termoskannunsa mokka-aromeita nuuhkiva Aarre sanoi sovittelevalla äänensävyllä, "oli se sen verran ruma temppu, se mitä teit." Veijo irvisteli tuskasta Risto-Matin otteessa.

"Kyllä Veijo kirjoittaa," Palli-Antero ennusti naureskellen etupenkiltä.

"Mi-mi-tä se Soinille kuuluu?" Veijo sai sanottua.

"Ei ikinä uskoisi että oot insinöörismies kun et tuon vertaa mistään tajua," Leif vastasi, "sä asut Suomessa, oot suomalainen ja tuollaista touhuat, sen lisäksi kasvatat pojastas sivarin ja haukut sitä sitten itte. Ei tässä nyt oo enää kuule Veijo muuta mahdollisuutta kuin korkeintaan saada anteeksipyyntö ylimmältä mahdolliselta taholta. Toivotaan nyt että sen saisit, mutta sitähän ei tiedä, mutta yrittää pitää, ei auta muu."

"Me ajatellaan Veijo nyt vain sun parastas," Aarre tarkensi ja keskittyi sitten sanaristikkoonsa.

"No rupeaako sitä tekstiä syntymään?" Risto-Matti kysyi uhkaavasti ja puristi vielä vähän lujemmin.

"Jo-joo joo, joo joo", Veijo änkytti hädissään ja Risto-Matti laski hänen niskansa otteestaan. Nöyrästi Veijo otti asetti kuulakärkikynän paremmin käteensä, lehtiön polvelleen ja jäi odottamaan mitä tuleman piti.

Leif alkoi sanella.

 

16. PIDOT PARANEE KUN VÄKI VÄHENEE

Nimismies Lapiolahti nousi tuoliltaan ja hyvästeli Marketan sekä kiitteli Annikki-mummia erinomaisesta kestityksestä. Hetki sitten hän oli saanut hälytyspuhelun, mutta mies ei ollut jaksanut vaivautua rusinapullien ääreltä muualle puhumaan, joten kaikille huoneessa istujille kävi varsin selväksi että sarjapaskoja oli iskenyt tällä kertaa Kiviojan maatilalle.

"Joo, sorvin ääreen se on lähdettävä. Ei ne työt tekemällä lopu. Joo-o, viideltä saunaan ja kuudelta putkalle. Kyllä se näin vaan on. No mutta kahta en vaihda: Turun sinappia ja kalsareita. Noniinnonäinnoniinnonäin...", Lapiolahti heitti ulko-oveen tarttuessaan ja nauroi makeasti omille sutkautuksilleen.

"Herra nimismies, unohditte aseenne" rehtori huikkasi, rikkoen samalla vaivaantuneen ilmapiirin joka oli juuri syntymässä huoneessa olijoiden ollessa nauramatta Lapiolahden vitseiksi tarkoitetuille heitoille. Lapiolahti katsahti olohuoneeseen epäuskoisesti ja huomasikin Glock seitsemäntoistansa lojuvan eksyneen näköisenä pöydällä, kakku-lautasen ja kahvikupposen vieressä. Lapiolahti oli aiemmin keskustellut käsiaseista rehtorin kanssa ja esitellyt siinä yhteydessä omaa virka-asettaan. Rehtori oli kertonut itse pitävänsä Mauseriaan lukiolla työpöytänsä laatikossa, siellä verenpaine- ja vatsahaavelääkkeiden vieressä, johon Lapiolahti oli hymähtänyt ja kohteliaasti suositellut rehtoria hankkimaan itselleen jonkun vähän modernimman aseen.

"Joo sattuuhan näitä kun on sama pää kesät talvet. No ei muuta ku uutta matoa koukkuun vaan. Homma toimii ja peitto heiluu. Selvä peli, sano Taapermanni. Soitellen sotaan niinku sitä tavataan sanoa, eikö näin oo noniiinnonäin", Lapiolahti sutkautteli ja nauroi rämäkästi, saamatta kuitenkaan aikaan muuta kuin teennäisen kohteliasta hekotusta huoneessaolijoilta.

"Kuule mikä se sarjapaskoja oikeen on?" Tauno kysyi kuiskaten vieressä istuvaltaan Matti Vainionperältä.

"Voi kuule poika, se on pitkä tarina", Vainionperä vastasi kahviaan ryystäen, "Se alkoi jo siinä 70-luvulla. Aluksi ei osattu yhdistää asioita toisiinsa mutta kyllä jo sinä ensimmäisenä vuosikymmenenä huomattiin että nää paskat liittyy toisiinsa. Niitä ilmaantuu milloin minnekkin. Ne jotka on taikauskoisia, sanovat että tätä kylää on kohdannut kirous. Jotkut sanoo että Jumala rankaisee tällä tavoin kylää…"

"Rankaasoo mistä?" Tauno kysyi

Vainionperä mutisi jotain itsekseen, josta Tauno erotti ainoastaan lauseet "oli sen pojan kohtalo kyllä kauhea" ja "kaikki me ollaan yhtä syyllisiä".

"Täh? Ei mitään," Vainionperä tokaisi herättyään ajatuksista, "mutta sitten uskotaan tietysti myös tonttuihin. Että se on paskatonttu. Sellainen joka tahallaan kiusaa ihmisiä. Yhteen aikaan kulki kylällä sellainen laukkuryssäkin joka myi paskatontunkarkottimia. Kovasti siltä niitä helyjä jotkut ostivatkin. Se mies tosin jäi sitten myöhemmin maitoauton alle ja kuoli ja siitäkin puhuttiin että se oli paskatonttujen kosto."

"Nuahan on ny aina nuata akkaan puheeta," Tauno totesi naurahtaen

"Näin on. En mä ite ainakaan sellaisiin selityksiin usko. Mutta sarjapaskoja tässä kylässä on. Se on vissi ja sitä tuo Lapiolahden harvapää on nyt yrittäny selvittää jo varmaan koko nimismiesaikansa." Vainionperä huokaisi.

"Kuule mä jotenkin luulen notta soon joku vähän tärkiämpi miäs tällä kylällä…joku jota kukaa ei osaa epäällä ja joka kuitenkin tiätää kaiken kylälääsistä", Tauno tuumaili mietteliäänä.

"Saattaa se niinkin olla" Vainionperä myönteli, "niin, miksei se niin voisi ollakin"

 

17. KATUMUKSEN SAKRAMENTTI

Seurue oli saapunut Vapausharjulle. Se oli vaatinut ajamista pitkin kapeita ja monttuisia metsäteitä pitkin, mutta paikka oli silti miesten keskuudessa sen verran tunnettu että hiekkaharju keskellä pientä metsäpalstaa oli ollut helppo löytää. Tälle paikalle oli vuonna 1918 teloitettu ja haudattu suuret määrät paikkakunnan punaisia. Vaikka kylällä paikan maine olikin se tyypillinen; "siellä se oikeus lopulta tapahtui", oli se silti verisen historiansa takia päässyt vuosikausien aikana kummitusjuttujen pääasialliseksi tapahtumapaikaksi. Tunnetuin näistä tarinoista oli legenda teloitetusta punapäälliköstä – Akseli A. Takkulasta, jonka oltiin yhä näinäkin vuosina nähty liikkuvan harjulla pelkät pitkät kalsarit jalassaan, ryystävän emali-mukista vettä väkevämpää ja karjuvan falsetissa: "Eläköön vallankumous!" Takkula-vainaalla peloteltiin myöskin tottelemattomia lapsia. "Jollet nyt heti lakkaa rääkymästä, niin viedään sut Vapausharjulle vanhan Takku-vainaan armoille."

Nyt tällä vanhalla teloituspaikalla oli tarkoitus käydä ihan moderni oikeudenkäynti. Metsästysseuralaiset seisoivat juhlallisesti rivissä, Veijon seistessä heidän edessään siinä samassa kohdassa jossa aikoinaan punakaartilaiset olivat saaneet tuijottaa kivääriin piippuun. Poju oli tehnyt pikaisesti pientä inventaariota Hiacen sikaosastossa ja sieltä ruostuneiden putkien, työkalupakin, koiran puruluun (vaikka ei Pojulla koskaan koiraa edes ollut) ja keltaiseksi värjäytyneiden pornokalenterien sekä muun roinan joukosta oli löytynyt Pojun henkilökohtaisiin nautintoihin keräämänsä aarrekätkö: naisten pikkuhousuja, rintaliivejä, sukkia, mekkoja, mitä nyt ikinä tämä freelancer-putkimies oli keikkahommiensa yhteydessä ihmisten pyykkikoreista mukaansa poiminut.

Pakotettuna Veijo oli joutunut pukemaan ylleen ruusukuvioisen kesämekon, jonka hämärästi muisti nähneensä joskus rovasti Pellisen vaikeasti vammautuneen isoäidin yllä. Hänen jalkojaan koristivat nyt eriparia olevat naisten kengät ja otsalle hän joutui sitomaan ikään kuin hikinauhaksi, D-kupin rintaliivit joiden läpitunkevasta hajusta ei voinut olla varma, oliko se tarttunut liivien omistajasta vaiko Pojun Hiacesta. Kuin pisteeksi I:n päälle Poju oli tunkenut vitamiineilta ja vanhoilta kuukautisilta vahvasti lemuavat naisten pikkuhousut Veijon nenän alle ja kehottanut Veijoa tutustumaan "ehtaan vitun hajuun". Siinä vaiheessa oli Veijolla tullut hissi kurkkuun ja mies oli lähes oksentanut, mikä taas oli saanut metsästysseuralaiset entistä vakuuttuneemmaksi miehen asenteista vastakkaista sukupuolta kohtaan.

"Syytetty - Veijo Elmeri Valjento", Leif aloitti juhlavasti, kädet ristissä runsaiden vatsamakkaroidensa päällä, "kehotan sinua nyt lukemaan meille ääneen sen kirjoittamasi anteeksipyyntökirjeen"

"Miksi?", Veijo vastasi närkästyneesti.

"Syytetty hiljaa, mitään ei kysytty", Poju ärähti.

"Niin, kuten sanoin, KEHOTAN sinua nyt lukemaan sen kirjeen ääneen," Leif toisti määrätietoisesti.

Veijo kohotti kirjeen eteensä. Sen saman kirjeen jonka hän oli autossa joutunut kirjoittamaan täysin Leifin sanelemana. Kasvot punaisena häpeästä, nöyryytyksestä ja raivosta, Veijo alkoi lukea kirjeen sisältöä monotonisella äänellä:

"Arvoisa Herra Tuleva Tasavallan Presidentti,

Annan tämän kirjeen Teille, koska haluan pyytää anteeksi sitä, mitä olen tehnyt ihmislajin häpäistäkseni. Tarkoitan sitä kun minä uitin oksettavan haisevia homopallejani toisen miehen kurkussa ja höyläsin tämän samaisen miehen likaista karvarusinaa. Tein sen siitä huolimatta, että se on loukkaus ihmisyyttä, isänmaatani sekä vanhempieni perintöä kohtaan. Tiedostan vallan hyvin, ettei ole mitään järkeä nuolla toisten paskaisia perseitä ja että miehen takaluukku on tehty vain ja ainoastaan paskantamista varten.

Jos mitenkään mahdollista, haluaisin jollakin tavalla hyvittää nämä tekemäni kauheudet ihmiskunnalle ja ennen kaikkea Teille, arvoisa valtakunnanjohtaja. Mitä voisin mielestänne tehdä? Olen itse ajatellut, että voisin vaikka muuttaa meren yli Ruotsiin asumaan. Siellä kaltaisilleni mulkunjynssäjille on kysyntää eikä kukaan välitä, vaikka harjaisikin hyysikkää ilman männäntiivisteitä. Osaankin jo sanoa ruotsiksi "jag är bög homosexuel. knulla petter mig." sekä "inte fittan för mig - jag är bög".

Toinen vaihtoehto voisi olla että minut passitettaisiin vankilaan, missä on paljon väkivaltahomoja. Siellä minulla olisi kunnia toimia heidän vittunaan ja lisäksi olisin poissa kaduilta pilaamasta ihmisten elämiä. On täysin minun syytäni, että poikani valitsi maanpetturuuden elämäntavakseen. Ei yhdestäkään pojasta voi kasvaa tasapainoista yksilöä, kun isän mallina on reikäritari, joka ei vain tyydy homosteluun vaan vetää myös kunnon miehiä mukanaan lokaan. On nimittäin täysin minun syytäni että aliluutnantti Jouko Urmas Lappalainen - moninkertainen sekauinnin piirimestari sekä Kytöjärven metsästysseuran mestarikokki ja limonadikassan hoitaja - päätti hylätä kauniin Saara-vaimonsa rakkauden vain joutuakseen tautisen homokullini lävistämäksi.

Aion pyrkiä jatkossa työntämään himoni syrjään, niin tuhoon tuomittua kuin se onkin. Himoni likaisia paskaröörejä kohtaan on niin suuri, että pahimpaan puutteeseen voisin käydä uittamassa melaani vaikka jätevedenpuhdistamolla vain saadakseni haistella sitä ihanaa perseenjäämien löyhkää.

Kuten sanottu: olen valmis tekemään ihan mitä vaan hyvittääkseni tekoni ja toimimaan varoittavana esimerkkinä. Ehkä miehet ympäri Suomen oppivat tarinastani että kannattaa miettiä kahdesti ennen karvaisen puon rassaamista.

Vilpittömästi,

Veijo Elmeri Valjento, homo"

Saatuaan kirjeen luettua Veijo pyyhki häpeän kyyneleitä silmistään, samalla kun miehet antoivat hänelle raikuvat aplodit.

"Kyllä kaikesta huolimatta hyvän kirjeen kirjoitit, täytyy sanoa." Leif kehuskeli Veijoa.

"Joo, vielä on siis toivoa," Aarre myönteli ja siirtyi keräämään karvarouskuja lakkiinsa.

"Niin kyllä nyt on tehty Herran teko, pojat" Palli-Antero lausahti ja olisi saanut uskonnolliselta kalskahtavan ilmaisunsa vuoksi hämmästelyä, ellei Leif olisi jo kovasti täpistellyt hiljattain ostamansa digitaalikameran kanssa. Piti ottaa Veijosta kuva tässä tilanteessa, ja toimenpide olisi sujunut nopeastikin ellei Leifillä olisi kulunut niin paljon aikaa kamerastaan pröystäilemiseen. Kuva saatiin kuitenkin aikaiseksi ja Leif lupasi että se liitettäisiin kirjeeseen mukaan.

(Viikon kuluttua kyseinen kirje sitten tipahti Perussuomalaisten puoluetoimiston postiluukusta sisään. Kirjettä esiteltiin Timo Soinille, sitä ihmeteltiin, eikä oikein tiedetty olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Lopulta kirje päätettiin arkistoida. Se sinetöitiin ”salainen”-leimalla ja sovittiin ettei asiasta enää koskaan puhuta.)

Seremonia oli ohi ja miehet palasivat takaisin autoilleen. Jopa Veijolle luvattiin kyyti takaisin kylään, Pojun Hiacen sikaosastossa. Ei Veijolla ollut juuri muuta mahdollisuutta, sillä kahdenkymmenen kilometrin kävelymatka hämärtyvässä illassa ei myöskään juuri houkutellut. Ja kaikesta huolimatta Veijo tunsi päässeensä vähällä, sillä hän muisti yhä kivuliaasti mitä oli seurannut kun Orvon sivarius oli selvinnyt tai miten Jomppaa oli kuritettu homoseksuaalisuutensa takia. Samaisen asian tajusivat myös metsästysseuralaiset ja automatkalla Leif tuhahtikin:

"Saatana kun tuntuu ettei mikää oo enää niin kuin ennen, onko nyt jotenkin veto pois?"

"Joo, mutta kerran oli niin etten mäkään iljenny tappaa Latva-ahon kissaa vaikka se meidän nurkille tuli" Palli-Antero vastasi, "niin vain käy joskus…ja kyllähän se Pellinenkin puhui tänään kirkossa siitä armosta vai mikä se nyt on…?"

"Mikä vittu sun Palli-Antero on?" Leif ärähti.

"No saa kai sitä ny perkele funteerata," Palli-Antero ärähti takaisin ja autoon laskeutui hetkeksi epämukava hiljaisuus kunnes pajupilliä vuollut Aarre alkoi yhtäkkiä mylviä itsekseen vapaussota-lauluja jotka olivat päivän tapahtumien myötä palanneet hänen mieleensä.

 

18. STANDARDIMENETTELYITÄ

Minttu istui hermostuneena terveyskeskuksen odotushuoneessa. Verenvuoto nenästä oli vihdoin loppunut, mutta päätä särki yhä vimmatusti. Siitä huolimatta hän ei katunut päätöstään hetkeäkään, sillä nämä vammat olivat juurikin todiste siitä että hän oli tehnyt mitä piti.

Hän oli istunut tuntikausia kylpyhuoneessa ja pohtinut. Miettinyt suhdettaan Stygään ja sitä mitä hän itse elämältään tässä vaiheessa halusi. Orvon kirje oli myös osittain saanut häntä heräämään todellisuuteen, hän oli todellakin aina päätynyt väärien miesten vierelle. Mutta miten mitään saattoi tietää ellei ensin kokeillut? Kerran Minttu oli itsekin ollut huolissaan omasta yliseksuaalisuudestaan ja kirjoittanut jopa kirjeen erään iltapäivälehden parisuhde- ja seksuaaliterapeutille. Minttu oli kuitenkin tuntenut suurta lohtua terapeutin vastatessa hänen kirjeeseensä palstallaan ja kertoessa että Minttu oli selvästi vain hyvin vapaa, itsenäinen ja omaa seksuaalisuuttaan aidon naisellisesti tunnistava nuori nainen, joka oli selvästi sinut omien halujensa kanssa, eikä siinä ollut mitään pahaa, päinvastoin sellainen piti olla, jos halusi taistella tätä yltiösovinistista ja konservatiivista maailmaa vastaan, jossa nainen oli pelkkä alistuja, kotiorja ja seksiobjekti. Vastauksen luettuaan Minttu oli päättänyt antaa suihinoton ensimmäiselle vastaantulijalle. Vastaantulija oli sattunut olemaan postinkantajan tuuraaja ja hänen mulkkuaan imiessään Minttu oli hokenut samalla mielessään: ”Tässä minä, vapaa nainen vain tunnistan omaa naisellista seksuaalisuuttani ja halukkuuttani.”

Orvon kirjeen lisäksi toinen tämän päivän vavahduttava kokemus oli Leif. Tuo hurmaava, aikuinen, karismaattinen mies, joka oli saanut Mintun tajuamaan, että hän oli koko elämänsä keskittynyt keskenkasvuisiin pikkupoikiin vaikka tarvitsi oikeaa miestä.

Näiden aatosten pohjalta, kylpyhuoneessa istuessaan hän oli tehnyt päätöksensä ilmoittaa Stygälle haluavansa erota. Hän oli valmistellut sanojaan pitkään, sekä lukenut vielä kerran Reginan "Näin eroat poikaystävästäsi ihanan naisellisesti"-artikkelin, mutta kun hän oli hädin tuskin päässyt alkuun ja ehtinyt vasta "Ei sussa oo mitään vikaa, se kaikki vika on mussa"-repliikin kohdalle, oli Stygä jo jostain syystä rynnännyt kylpyhuoneeseen ja pian sieltä olikin alkanut kuulua suihkun lorinaa. Minttu oli odottanut kärsivällisesti olohuoneessa ja Stygän palattua märkänä pelkkään uimahallista varastettuun pyyhkeeseen kääriytyneenä, sekä Karjala-lippalakki päässään (jota hän ei koskaan riisunut edes suihkuun mennessään) oli Minttu pyrkinyt jatkamaan keskustelua.

"Sun täytyy Stygä ymmärtää, musta tuntuu et mä tarviin nyt aikaa itell---"

"Hiljaa nyt! Tää biisi tulee!" Stygä oli ärähtänyt ja näyttänyt pyrkivän keskittymään Teuvo Lomanin kappaleeseen Kari.

"Mutta ethän sä edes tykkää---"

"Ämmä suus kiinni nyt! Mä haluun kuulla tän loppuun!" Stygä oli ulvahtanut ja alkanut keskittyneesti jammailla musiikin tahdissa. Minttu oli istunut sohvalla sormet ristissä ja odottanut kärsimättömästi että kappale pääsisi päätökseensä. Kun viimein radio-toimittajan ääni oli alkanut puhua vaimenevan kappaleen päälle, oli Minttu yrittänyt jatkaa keskustelua yhä päättäväisemmin.

"Stygä, kuuntele mua nyt…mä haluaisin olla vaan sun ystävä…sä ansaitset parempaa kuin mä, mut voidaanko me---"

"Kuule, mun pitää nyt soittaa Spudelle et kuka on kuskina tänään", Stygä oli sanonut nopeasti ja siepannut kännykkänsä pöydältä. Ennen kuin Minttu oli ehtinyt edes reagoida, oli Stygä jo näppäillyt kaverinsa numeron ja alkanut keskustella tämän kanssa isoon ääneen viinasta, mahdollisista ryyppykuskeista ja heidän autoistaan, urheiluruudun "hyvätissisestä" juontajasta sekä siitä kun Raudo oli edellisenä viikonloppuna saanut "sormipillua." Minttu oli odottellut puhelun loppumista kyllästyneenä ja antanut katseensa harhailla siellä täällä, lopulta päätyen tuijottamaan Stygän korvalla olevaa naarmuttunutta matkapuhelinta, johon tämä oli yrittänyt maalata itse Datsunin logon. Tämä oli tuonut Mintun mieleen Leifin hienon tupakansytyttimen ja sen miten miehissä ja heidän varusteissaan todellakin saattoi olla suuria eroja.

Kun puhelu oli viimein loppunut, oli Stygä ollut jo soittamassa paikalliseen turkkilaispizzeriaan tilatakseen pizzan mutta tässä vaiheessa oli Minttu menettänyt kärsivällisyytensä ja riistänyt Stygältä kännykän.

"Pliis, Stygä, kuuntele nyt, sä oot upee tyyppi mut musta tuntuu et mun pitää nyt elää hetken aikaa yksin ja oppia---"

"Voi vitun huora," Stygä oli naukaissut ärtyneesti, "haista vittu! Kilometrien päähän näkyy että ämmä haluaa vain jakaa persettään kaikille!"

Minttu oli katsonut Stygän purkausta säikähtäneenä, mutta ei ollut silti siirtynyt ovelta minnekään.

"Stygä, anna nyt kun mä selitän…"

"Sinä ja sun vittus saatana, siitä on moni haaveillu mutta vielä useampi siellä on käyny! Varmaan saatanan koko kylän ainut jätkä joka sua ei oo pumpannu oli se saatanan sintti, mikä sen nimi nyt olikaan. No just se joka aina toimi sun hovimestarina. Ei ihmekään että se saatana lopuksi tappoi ittensä"

Tämä lause oli ollut Mintulle liikaa, mitään ajattelematta hän oli läpännyt Stygää avokämmenellä poskelle, mutta vetänyt kätensä nopeasti takaisin säikähtäen omaa reaktiotaan kuin sähköiskun saaneena. Virhe oli kuitenkin jo ehtinyt tapahtua.. Samassa silmänräpäyksessä oli Stygä tarjoillut Mintulle nyrkkiään, sekä tarrannut Mintun hiuksista ja heittänyt tytön olohuoneen sohvapöydälle, joka hajosi iskusta. Kaikki tuntui tapahtuneen todella äkkiä ja yhtäkkiä Stygä oli lähtenyt parvekkeelle tupakalle, sekä tuulettamaan muniaan. Minttu oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja juossut kotiinsa, ennen kuin Stygä oli palannut mukanaan sukan sisälle upotettu palasaippua, löytääkseen asunnosta enää pelkästään Mintun pienen kiiman hajun (hän refleksinomaisesti aina kiihottui näistä tilanteista, sillä fantasioi usein kunnon väkisinmakaamisesta ja alistamisesta).

Nyt hän istuskeli terveysaseman odotushuoneessa ja vilkaisi edessään istuvaa Kiviojan emäntää, joka vapisi inhosta ja raivosta vanhassa mekossaan. Emäntä Kivioja oli yrittänyt Mintulle kertoa tämänpäiväisestä löydöksestään, sekä siitä miten oli kloriitin kanssa yrittänyt koko päivän jynssätä sitä kaameaa katkua pois "kuivaushuoneesta". Monta tuntia kaasuuntuneen kloriitin kanssa samassa huoneessa viettänyt Kivioja oli kuitenkin alkanut lopulta oikeasti nähdä paskatonttuja ja juossut niitä hädissään karkuun kunnes oli kaatunut ja lyönyt päänsä kuistin portaisiin.

Minttua ei emäntä Kiviojan tragedia jaksanut tässä tilanteessa kiinnostaa ja Minttu tunsikin helpotusta kunnanlääkäri Toivasen vihdoin kutsuessa hänet huoneeseensa.

Toivanen asettui levollisesti istumaan tuolilleen ja jatkoi tyynesti artikkelinsa kirjoittamista. Kyse oli hänen blogistaan Stormfrontilla johon Toivanen oli tänä-iltana päättänyt kirjoittaa huonolla englanninkielellään artikkelin koskien omia rotu-teorioitaan siitä, miten afrikkalaiset ovat ihmisen ja simpanssien jälkeläisiä.

Minttu istuutui tuolille ja haistoi nenässään pöydälle unohtuneen makaronilaatikon joka selvästi oli lojunut siinä jo pari viikkoa. Hän siirsi katseensa seinälle ja huomasi julisteen jossa kaksi kameralle vienosti hymyilevää vähäpukeista ja yliruskettunutta teinityttöä syleili toisiaan savukkeet ja tuplaviskit käsissään. Julisteessa kuvan alla komeili kuvateksti: "SYÖPÄKIN VOI OLLA SEKSIKÄSTÄ"

"Niin, mikäs se Sarasteen likalla oli..?", Toivanen kysyi nostamatta katsettaan päätteltään.

"No kun mä jätin mun kundifrendin ja se löi mua", Minttu selitti hieman häpeillen ja hermostuneena.

"Jahas…jahas…" Toivanen mutisi, painoi ponnekkaasti enter-nappulaa kuin merkiksi siitä että artikkeli oli valmis ja käänsi katseensa Mintun puoleen ja virnisti.

"Eihän likka sulla oo kun vähän naarmuja, eihän tuossa nyt mitään", Toivanen naurahti vähättelevästi.

"No joo, mut kun päätä särkee, mä en tiedä sainko mä jonkun aivotärähdyksen tai jotain…ja nenästä tuli verta vaikka miten kauan", Minttu selitti.

"Jahas…vai sillä tavalla, no otas paita pois", Toivanen sanoi ja vaihtoi asentoaan

"Ei mulla siellä paidan alla mitään vammoja, päähän ne iskut---"

"Ota nyt vaan se paita pois niin tutkitaan tutkitaan"

Vastahakoisesti Minttu riisui toppinsa.

"No niin ja rintaliivit myös", Toivanen ilmoitti kärsimättömästi. Minttu näytti hämmentyneeltä mutta teki silti työtä käskettyä.

Toivanen otti pöydältä taskulamppunsa ja valotteli sillä Mintun rintoja.

"Joo, ei näissä mitään…hyvin on rinnat pystyssä niin kuin pitääkin…mites onko alapäässä vuotoja tai kutinaa?"

"Ei", Minttu vastasi tiukasti.

"Aivan…otapas nyt loputkin vaatteet pois ja käy tuohon tutkimuspöydälle pitkällesi."

"Siis niinku mä sanoin niin kasvoihin niitä iskuja pääasiassa—"

"Aivan, kuulin kyllä, mutta jos sä nyt aiot esimerkiksi nostaa kanteen pahoinpitelystä niin kyllä meidän pitää varmistaa täällä kaikki vammat, eli vaatteita pois vaan"

Minttu alkoi riisua vastahakoisen oloisesti ja jatkoi samalla:

"En mä mitään syytettä…ajattelin vaan tulla tarkistamaan jos on aivotärähdys tai jotain…"

Lopulta vaatteet olivat poissa ja alaston Minttu makoili jäykkänä tutkimuspöydällä. Toivanen nousi tuolistaan ja hieroi käsiään yhteen.

"Joo, mutta ne sisäiset verenvuodot, ne on joskus niin yllättäviä", Toivanen ilmoitti ja yhtäkkiä, varoittamatta tunki sormensa sisälle Mintun vaginaan. Mintun silmät levähtivät apposen auki, eikä hän saanut sanaa suustaan ennen kuin Toivanen oli jo työntänyt sormensa suuhunsa ja imeskeli sitä haltioituneena.

"Siis mitä vittua sä teet?" Minttu ärähti. Vaikka tällaiset lääkäri-tutkimukset olivatkin olleet yksi hänen miljoonista seksuaalisista fantasioistaan, oli rokonarpinen ja ainaisesti hikoileva Toivanen hänestä erittäin vastenmielinen mies. Toivasen jatkuva piereskely ei sekään varsinaisesti saanut mahloja virtaamaan.

"Tarkistan vain että sinun valkovuotosi on normaalia, ja hyvin maukastahan tämä on, ei selvästi mitään poikkeavaa" Toivanen ilmoitti ja maiskutteli huuliaan.

"Siis sä syöt sitä? Siis mitä vittua?!?" Minttu huudahti edelleen tuskastuneena ja hämmentyneenä.

"Nämä on näitä lääketieteen uusimpia metodeja mitä ei tietenkään potilaat voi aina täysin ymmärtää, mutta minä vakuutan että kysymys on täysin normaalista toimenpiteestä. Hyvän lääkärin katsos tuntee siitä ettei hän tarvitse turhia apuvälineitä tutkimuksiinsa vaan pystyy käyttämään omia aistejaan, kuten nyt tässä tapauksessa makuaistia." Toivanen luennoi, nuolaisi vielä kerran ahnaasti sormeaan ja kääntyi takaisin omaa tuoliaan kohti.

"No niin, voit pukea. Tai jos haluat, niin jatkan sinulle standarditoimenpiteiden rautalanka-mallintamista", Toivanen ilkkui. "Mehän voisimme esimerkiksi ottaa sinulta EKG:n ja minä kerron sinulle mitä varten ne, tuota niin ömmmm, läpyskät - niin juuri, läpyskät - täytyy kiinnittää huolellisesti kehoosi. Toisaalta: voitaneen todeta että tässä huoneessa vain toisella meistä on lääkärintutkinto ja että suutari pysyköön lestissään, vai mitä?"

Minttu puki vaatteet vaiteliaana ylleen ja sai lopulta itsensäkin vakuuttuneeksi siitä että Toivanen teki vain työtään.

"Joo ei sulla mitään isompaa, mä kirjoitan sulle vähän lievää kipulääkettä, mutta eiköhän tuo olo tuosta helpotu ihan parin päivän sisään. Mutta koita nyt ens kerralla olla provosoimatta sitä poikaystävääs ettei tällaista enää sattuisi" Toivanen mutisi ja ojensi reseptin Mintulle.

"Ei siitä oo huolta, mä jätin sen"

"Aivan, no niin. Näkemiin sitten" Toivanen sanoi kättään heilauttaen ja jäi istumaan huoneeseensa sormeaan nuuhkien Mintun poistuessa paikalta. Loistavasti hoidettu, Artturi. Nyt muuten taukohuoneeseen voipullalle. Ei se potilasjono sieltä mihinkään häviä.

 

19. UUSILLE TULILLE

Metsästysseuralaiset olivat päätyneet raskaan päivän jälkeen istumaan iltaa Arjan pubissa. Oli kilistelty innokkaasti kuppeja ja iloisissa tunnelmissa oli Aarrekin intoutunut soittamaan kaksirivistä harmonikkaansa, jota piti aina Arjan pubin niin sanotussa "narikassa".

"Palpan Killi kehui olevansa se maailman sivein nainen,
kun ei häntä vielä pannunna ollu ku ryssä ja mustalainen.
Palpan Killillä suuri oli se siveyden taito,
kun letti oli niskassa, vittu oli paskassa, tissistä roiskui maito."

Aarren laulu oli yhtä epävireessä kuin hänen soittonsakin, mutta metsästysseuralaisiin se loi hyvää tuulta, etenkin Pojuun joka tamppasi lattiaa jalallaan ja läiskytti kämmenellään samaisen jalkansa polvea musiikin tahdissa.

Kesken laulun sisään astui rikkinäisiin farkkuihin pukeutunut taiteilija Rismakka yllään räikeä pallokuvioinen puvuntakki, jonka rintataskuun oli ommeltu Ritvan Grillikioskin logo. Puvuntakin alla oli musta t-paita tekstillä "Minttu Sekä Ville". Kirsikkana kakan päällä oli kaulaan sidottu 256-värinen jäljitelmä-silkkihuivi. Seuralaisinaan hänellä oli kaksi miestä ja yksi nainen. Vaikka tavallisesti juomat tilattiin tiskiltä, ohjasi Rismakka omistajan elkein seurueensa baarin parhaimpaan pöytään ja vinkkasi Arjan paikalle. Oli saatava tuopit keskiolutta ja viskit mieheen, sillä nyt oli kysymyksessä tärkeä palaveri koskien musiikkifestivaali-projektia. Arja ärsyyntyi hieman Rismakan ylimielisestä käytöksestä, mutta toi tuopit mukisematta.

"Niin, Arja" Rismakka aloitti Arjan jakaessa tuoppeja janoisten suiden eteen, "saanen esitellä: tässä on markkinointipromoottorimme Alpo Jalonen"

Arja kätteli kohteliaasti vanhahkoa, kaljuuntunutta silmälasipäistä miestä joka katseli arasti maahan villakangastakkeineen ja mumisi itsekseen. Arja ei erottanut muuta kuin sanat "...tietty jos mä kerran joku riippakivi..." sekä sarjan epämääräisiä niiskutuksia.

"Ja tämä on Kapa, hän tulee vastaamaan turvallisuusjärjestelyistä" Rismakka sanoi esitellessään nuorehkon, sairaalloisen laihan, kaljupäisen miehen joka istui pöydässä tärkeän näköisenä nahkaliiveineen ja piti peililaseja vielä sisätiloissakin. Mies kätteli Arjan yliampuvan riuskin ottein. Siinä heidän tervehtiessään Arja ei voinut olla kiinnittämättä huomiota Kapan ylähuuleen, joka oli täynnä hammastikkujen puhkomia reikiä ja ilmeisen tulehtunut.

"Ja tämä hehkeä kaunotar tässä," Rismakka aloitti ja taputteli vieressään istuvaa nelikymppistä naista, joka kikatti teinimäisesti Rismakan aloitukselle tupakoinnin kellastamilla hampaillaan, "on eräs erittäin lahjakas laulaja Savonlinnan laulajapiireistä - Lea Hakkarainen. Mä tapasin Lean stadissa. Samas mestas oli Paula Koivuniemi keikalla. Lea on sen kontakteja kato. Paula on tosi rock mimmi. Ihan sairaan maanläheinen. Semmonen tosi nöyrä työnsä orja joka oikeasti tekee. Tajuutsä. Tekee!"

Todellisuudessa Rismakka ei koskaan ollut keskustellutkaan Paula Koivuniemen kanssa, vaan hänen kanssaan tupakalle samaan aikaan eksyneen karaokejuontajana toimivan valoteknikon, joka oli myös Lean todellinen kontakti. Kontaktilla Lea tarkoitti tietenkin kömpelöä rykimistä puolilöysällä miesten vessassa illan viimeisen karaokelaulajan oksentaessa mikrofoniin Joutsenlaulun aikana.

Arja vilkaisi naista, joka oli selkeästi unohtanut sekä olevansa jo keski-ikäinen, että vaatetuksestaan päätelleen myös sen ikävän tosiasian että 80-luku meni jo.

Metsästysseuralaiset eivät juuri kiinnittäneet huomiota Rismakan suuntaan. Aarren laulut olivat saaneet aikaan ryhmän keskelle perinteiset keskustelut siitä miten naiset on jaettavissa emättimensä tarkemman sijainnin perusteella "etupilluisiin" ja "takapilluisiin".

"Aivan selvä hommahan se on, etupilluisia on parempi panna edestä ja takapilluisia takaa," Palli-Antero tarkensi ja muut olivat asiasta täysin samaa mieltä. Yhdenmielisyys ei kuitenkaan saanut keskustelua tyrehtymään ennen kuin Poju halusi välttämättä päästä heittämään tikkaa ja veti Risto-Matin mukaansa. Leif siirtyi tietenkin mukaan. Ei sellaista asiaa ollutkaan josta Leif ei olisi tiennyt enemmän kuin muut ja johon Leif ei olisi voinut antaa sekä taktisia että teknillisiä neuvoja.

"Niin se Valjennon homma…" Poju sanoi vuoroaan odotellessaan ja otti taas kunnon kulauksen kusenlämpöisestä oluestaan.

"Niin, mitä siitä?" Leif kysyi ja katsoi tarkkaavaisesti Risto-Matin jokaista heittoa.

"Niin en mä sitä raaskinu ihan niin vain kotiin heittää…", Poju kertoi.

"Niin?"

"Niin mä käärin sen mattoon ja paketoin ilmastointiteipillä ja nakkasin tavarajunaan menemään…tiedä sitten minne asti pääsee ennen kuin löytävät," Poju sanoi ja päästi kihisevän, yskänpuuskahdusta muistuttavan naurun samalla kun otti vuorollaan tikat käteensä, "siinä voi mennä tovi ennen kuin kotiinsa asti taas pääsee."

Leif tarrasi Pojua olkapäästä, käänsi tämän itseään kohti ja sanoi tälle juhlavasti, kyynel silmäkulmassaan:

"Poju, sä oot kyllä yhdistyksemme ylpeys! Sä teit sen mihin me muut oltiin liian laiskoja tai saamattomia. Poju… jos ei nyt lähde yhdistys nousuun, niin ei sitten koskaan!"

Tämän sanottuaan Leif kääntyi pöydässä istuvaa Aarrea ja Palli-Anteroa kohti ja kailotti isoon ääneen:

"Poju pisti sen Valjennon hinurin pakettiin ja tavarajunaan!"

Koko metsästysseura antoi Pojulle raikuvat aplodit urotyöstään, joka sai myös Rismakan pöytäseurueelta hämmentynyttä huomiota osakseen. Myös jatkuvalla syötöllä kikatteleva Lea yhtyi käsien taputukseen, vaikka ei hänellä ollut mitään käsitystä siitä, mistä oli kysymys. Eikä häntä se asia jaksanut kiinnostaakaan enää viimeistään siinä vaiheessa kun Arja toi jo kolmannen tilatun kierroksen heidän pöytäänsä.

"Mä oon vähä funtsinu" Palli-Antero aloitti hiljaisella äänenpainolla vieressään istuvalle Aarrelle, heidän ollessaan pöydän ääressä kahden.

"Jaa, kyllä sitä sopii funtsia, ei siinä mitään pahaa oo" Aarre totesi.

"Joo, mutta mitenkä sillon…kun sulta se Hilta kuoli…oliko se kuinka paha sillon?" Palli-Antero yritti tiedustella ja etsiä samalla itsekin sanoja, miten aatoksensa tuoda esille.

"Niin, kyllähän se paha oli. Niin monta vuotta kun kuitenkin samas huushollis oltiin. Joo, valehtelisin mä jos mä sanoisin että se jotenkin helppoa oli. Kyllähän siinä kaikenmoista tuli mieleen. Yritin itteni tappaakin. Sauna-napolla hakkasin itteäni päähän, mutta ei vain henki lähteny. Sama oli kun yritin ajaa sillä vanhalla datsunilla Lyhtyjärven yli että jos olis avantoon vaikka uponnu. Vielä mitä, se jäähän piti koko matkan vaikka olis kuinka sudittanu."

Aarre huokaisi raskaasti muistelmissaan ja jatkoi sitten:

"Mutta kyllä sitä sitten elämään oppi kun vain meni…päivän kerrallansa. Eihän siinä muu auttanu ja sitä oli pakko vain eläimet itte ruokkia, marjat poimia ja housut parsia. Mutta mitä sä Palli-Antero tuollaisia mietit? Oot poikamies ja kaikkea. Ja nuori, elämä edessä. Älä kuule mieti tuollaisia, tulee vaan vatta kuralle."

"Niin mutta ootko sä miettinny että…jos on jotain? Tuolla ylhäällä…jotain…", Palli-Antero tivasi.

"Onhan siellä vaikka mitä…ja kyllähän sitä jokainen joskus pysähtyy näitä miettimään ja hyvä se on ajatella että joku vähän kattoo meidän perään. Mutta mitä me nyt näitä sen kummemmin…turha se on meidän tällaisten semmoisia…kuule ota tästä vähän marjamehua…ite oon keittäny ja omista puskista on…", Aarre jaanaili ja kaivoi samalla repustaan termospullon jota tarjosi Palli-Anteroa kohti.

"Aarre, hyvin tiedät ettei täällä juoda omia juomia", Arja hihkaisi ja ryntäsi paikalle äärimmäisen topakkana.

"Tiedetään tiedetään, marjamehuahan tämä vain on", Aarre selitteli

"Olkoon vaikka shamppanjaa mutta tässä baarissa ei juoda omia juomia, se pitäis olla Aarrellekin selvää," Arja sanoi tiukka ilme kasvoillaan.

Palli-Anterolle tämä oli pelastus, sillä hänellä ei ollut vähääkään halua maistella mitään Aarren keitoksia. Hän tiesi varsin hyvin että kyseessä oli marjat siitä samaisesta puskasta jonka päälle Aarre virtsasi aina, siitä huolimatta että poikansa oli jo ajat sitten rakennuttanut Aarren taloon sisävessan. Sen lisäksi oli täysin varmaa että tuokin mehu taatusti muutenkin maistuisi joltain peräpukamien liotusvedeltä.

Arjan ja Aarren väitellessä Palli-Antero tunsi pakottavaa tarvetta lähteä. Jokin tiedonjano hänen sisällään ei ollut saanut toivottua tyydytystä Aarren kanssa keskustellessaan ja hän tunsi olonsa ontoksi ja yksinäiseksi. Hiljaa hän puikkelehti kohti ulko-ovea, eikä edes huomannut Minttua, joka astui sisään samalla ovenavauksella.

Sen sijaan koko baari huomasi tuon tiukkaan toppiin ja lyhyeen hameeseen sonnustautuneen tytön, joka käveli seksuaalisuutta uhkuen baaritiskille tilaamaan siideriä. Arjalle tyttö oli täysin uusi, yllättävä näky, eikä hän mitenkään paheksunut sitä että nuori, mutta täysikäinen tyttö tuli hänen asiakkaakseen, vaikka sinällään säälikin tytön eksymistä tällaiseen räkälään.

 

20. ÄLÄ TULE PAHA KAKKA, TULE HYVÄ KAKKA

Kunnanjohtaja Mutikainen istui vessanpöntöllä ja yritti keskittyä, vaikka ajatukset harhailivat siellä täällä. Sen olisi nyt pakko tapahtua. Hänen tulevaisuutensa riippui tästä yhdestä ainoasta ruumiintoiminnosta, jonka kaikki muut yleensä tekivät tässä huoneessa, mutta Mutikaiselle asia tuotti hankaluuksia. Niin kauan hän oli tehnyt tarpeensa muiden ihmisten asuntoihin, autoihin, nurmikoille ja lasten leikkimökkeihin, ettei enää yksinkertaisesti kyennyt tekemään tarpeitaan vessassa.

Vasta viimeaikoina Mutikainen oli alkanut huolestua tästä asiasta, sillä hän ymmärsi, ettei hänen onnensa voinut kestää loputtomiin. Pian hän jäisi kuitenkin kiinni ja siihen loppuisi hänen virkansa kunnanjohtajana ja ylipäätäänkin asuminen tässä pitäjässä. Hän oli varannut ajan yksityiseltä psykologilta, lähimmästä kaupungista. Toivaselle oli ollut turha edes kuvitella menevänsä sillä se olisi sama kuin olisi kirjoittanut paikallislehteen olevansa sarjapaskantaja.

Siellä, äärimmäisen askeettisessa ja neutraalissa vastaanottohuoneessa hän oli tänään iltapäivällä kertonut psykologille koko elämäntarinansa ja rukoillut apua. Kylmän asiallisesti suhtautunut psykologi oli neuvonut häntä lopettamaan ihmisten tonteille paskantamisen ja tekemään tarpeet sen sijaan omassa vessassaan. Helppohan se oli sanoa. Tuon asian Mutikainen olisi voinut selvittää itsekin ja vieläpä ilmaiseksi.

Mutta käytännön toteutus oli vaikeaa. Tämä oli kymmenes kerta tänään kun Mutikainen istui pytyllä ja teki kaikkensa että pyyttoni olisi ilmaantunut, mutta ruumis ei totellut. Sen sijaan heti julkisille paikoille mentäessä, oli paskahätä ollut huutava. Aiemmin päivällä hän oli joutunut jopa nappailemaan Valiumia että olisi pysynyt rauhallisena ja pystynyt olemaan juoksematta kunnantalon aulaan paskantamaan Vehmaalan sateenvarjon päälle.

Voi miten hän vihasikaan noita pikkusieluisia kunnanvaltuutettuja. Ihan joka ikistä. Ja ihan joka ikistä hän oli jo salakavalasti rankaissut Mutikaismaisella tavalla. Nyt sen oli kuitenkin loputtava. Mutikainen oli todella päättänyt ettei väännä paskaa enää minnekään muualle, kuin vessaan ja sielläkin sivistyneesti pyttyyn. Olipa jopa luvannut itselleen käyttää WC-harjaakin, jos kokkareita jäisi pytyn reunalle, vaikka tämä sitten tapahtuisi julkisissa WC-tiloissa.

Jälleen kerran Mutikainen joutui poistumaan vessasta turhautuneena ja samalla hetkellä kuitenkin tunsi niin suurta tarvetta juosta paskantamaan naapurin uima-altaaseen, että oli taas pakko rynnätä lääkekaapille nappamaan Imodium-pilleri. Mutikainen laski että se oli jo kuudes pilleri tänään, mutta sen avulla hän sentään pystyi pitämään suolensa kurissa. Kylmä hiki otsallaan Mutikainen meni sänkyyn peiton alle ja vapisi siellä kuin narkkari vieroitushoidossa. Vatsa piti outoa kurinaa, eikä Mutikainen tiennyt miten kauan hän kestäisi, jos ei pian pääsisi vääntämään kunnon läjän jonkun pahaa-aavistamattoman kyläläisen yksityisalueelle.

 

21. RAHALLA SAA JA BEMARILLA PÄÄSEE

Siiderin saatuaan Minttu jäi notkumaan baaritiskille ja keimaili viettelevästi Leifin suuntaan. Kauan ei tytön tarvinnut seuralaista odottaa. Muutamalla reippaalla askeleella oli Leif Mintun luona ja alkoi kertoilla tarinoita siitä miten oli käynyt ostamassa autonsa Saksasta. Leif kertoi miten sakut olivat yrittäneet häntä autokaupoissa kusettaa. Eräs saksalainen käytettyjä autoja myyvä liike oli yrittänyt saada Leifin vaihtamaan oman vanhan, mutta hyvin toimivan autonsa loppuun ajettuun Alfa Romeoon. Olivat ruuvanneet luottavaisina mittarin sataanviiteenkymmeneen tuhanteen, vaikka se todellisuudessa näytti kolmea sataa. Ei vanhaa kettua niin vain jymäytetty. Leif oli tehnyt autokaupoissa saman tempun, mutta hän oli ajanut sen verran monta autoa loppuun, että tiesi heti kääntäessään virtalukon avainta missä kunnossa auto oli. Hän tiesi myös, ettei ollut ainoa joka pystyi tämän korvakuulolta selittämään ja osasi myös pyytää oikeat huoltotoimenpiteet tuttunsa nyrkkipajalta, että auto surisisi käynniessään kuin unelma siihen asti, kunnes moottori vetää sadan kilometrin jälkeen lukkoon.

Kun Leif oli lopulta ollut autoineen lähdössä, oli hän vielä huikannut sakuille: "Suomi on kuulkaa tekniikan huippumaa. Tiedätte vastaisuudessa että on ihan turha suomalaista yrittää autokaupoissa kusettaa."

Sen lisäksi Leif kertoi siitä kun olivat metsästysseuran kanssa lähteneet käymään Tallinnassa hakemassa viinat Aarren siskonpojan polttareita varten. Olivat kuulemma kovasti ihmetelleet sitä Viron "kurjuutta ja köyhyyttä". Asiaa korostaakseen oli Poju kussut hotellin aulan sohvan päälle, samalla kun Palli-Antero oli yrittänyt vikitellä kaunista respan tyttöä:

"Lähe ny meidän mukaan Suomeen kun teillä on täällä näin kurjaa." Kun sohvan takia oli noussut meteli, oli Leif alkanut latoa seteleitä pöydälle. ja sanonut naureskellen:

"Meillä Suomessa tätä riittää. Ei oo Viron tyttö tainnu ennen näin paljon rahaa nähdäkään"

"Joo, maailmaa on nähty, mutta kyllä se kotimaa vain aina on kotimaa. Ei sille suomalaiselle puhtaan luonnon kauneudelle löydy vertaista, ei vaikka mistä hakis." Leif totesi sitten tarinoidensa päätteeksi ja mietti miten luonnonläheisen kaunis hänenkin kotipihansa kesäisin oli kun pihaan hylättyjen kymmenien autonromujen sisällä kasvoi villiheinä ja akka oli istuttanut vanhan kauhakuormaajan sisälle kukkia. Viime kesänä Leifin keskiluokkaisen talon pihaan oli ajettu sepelikin, niin ettei sitä pihan entistä hiekkapohjaa tarvinnut enää kylällä hävetä.

Jotenkin sitä kautta Leifin ajatukset eksyivät moottoripyörään, jonka oli ostanut pari kesää sitten, mutta jolla oli ajanut vain kaksi kertaa. Ei sillä sinällään väliä ollut, sillä pyörä oli hankittu vain vaurautta korostamaan ja kerskailua varten, mutta tässä tilanteessa Leif päätyi pitämään Mintulle pyörästä pitkällisen esitelmän kuin olisi aktiivisempikin prätkämies. Minttu ei voinut olla miettimättä niitä monesti näkemiään seinäjulisteita joissa ihanan kapinallisen oloinen, aikuinen mies parransänkineen ja rikkinäisine farkkuineen syleili omaa, siroa prinsessaansa moottoripyörän päällä oranssin auringon laskiessa taustalta.

Leifin luento ja Mintun unelmointi tosin keskeytyivät Marketan astuessa baariin sisään kantaen mukanaan kahta isoa laukkua.

"Annatko Arja jonkun oikein tujun paukun," Marketta huikkasi väsyneellä, pahantuulisella, mutta silti kohteliaalla äänensävyllä.

Minttu kääntyi katsomaan Markettaa tuntien runsaasti myötätuntoa.

"Käykö tequila?" Arja kysäisi.

"Joo, jos laitat niitä heti muutaman kerrallaan"

"Kuulin sun pojasta, otan osaa," Arja sanoi tequila-laseja täyttäessään ja ojensi jo ensimmäisen lasin Marketalle.

"Kiitos", Marketta sanoi surumielisesti ja kumosi ensimmäisen lasillisen.

"Lähdössä vai?" Leif kysäisi vilpittömän uteliaasti ja nyökkäsi Marketan laukkujen suuntaan. Marketta vilkaisi Leifiä kohti hieman välinpitämättömän oloisesti, sitten laukkujaan ja käänsi katseensa takaisin lasiinsa.

"Joo, mitta on täyttynyt jo ajat sitten… odottelen tässä vaan kuskia. Muuttoauto saa hakea loput, pakkasin jo kaiken valmiiksi. Kiitosta vaan muuten kovasti. Kävitte muistamassa Orvoa. Se oli hieno ele. Valitettavasti Veijolta ei sen vertaa löytynyt inhimillisyyttä että olis edes käyttäytynyt oman poikansa muistotilaisuudes---" Marketta nieleskeli itkuaan.

Minttu asetti kätensä Marketan harteille ja hyväili tätä osoittaakseen tuntemaansa empatiaa. Hetken hän tapaili sanoja ja aloitti sitten:

"Tiedät että jos susta tuntuu että haluat jutella tai jotain niin mulle voi aina---"

Mintun lauseen katkaisi valtava kolina joka kantautui baarin vessan suunnalta. Kaikki kääntyivät katsomaan kohti vessan ovea, joka pian aukesikin Kapan lentäessä sieltä ulos kalju pää verisenä. Perässä lensivät Kapan aurinkolasit ja sitten astui ulos vittuuntunut Risto-Matti, suu vaahdossa ja Kapan kaulukset käsissään.

" HEISIRRRRAMPAMPAM!!!", Risto-Matti huudahti, astui maassa kieriskelevän Kapan päälle ja palasi takaisin Pojun ja kirppupeliin uppoutuneen Aarren seuraksi pöydän ääreen. Ongelma oli syntynyt kun miehet olivat seisseet vierekkäin pisuaarissa ja vahvasti humaltunut Risto-Matti oli vahingossa virtsannut Kapan housuille. Kapa oli alkanut huutamaan ja uhkailemaan Risto-Mattia, sekä uhonnut omaavansa mustan vyön, olleensa vankilassa taposta sekä tuntevansa porukkaa Hell’s Angelsista. Risto-Matti, jonka pullon pohjalla asusteli useinkin räyhähenki, ei viitsinyt kuunnella Kapan melskausta pitkään. Uitettuaan miestä ääriään myöten täynnä olevassa tukkiutuneessa pisuaarissa Risto-Matti oli repinyt kondomiautomaatin seinältä, lyönyt sen Kapan naamaan tohjoksi sekä ladannut sitten pari tarkkaa koukkua äijän leipälaukkuun. Kaiken kukkuraksi hän oli keksinyt takoa Kapan kuselta haisevaa pallopäätä vessanpytyn kannella ja sen jälkeen olikin lennättänyt miehen vessan ovesta salin puolelle.

"Tuosta Risto-Matistahan sun pitäis Rismakka se turvallisuuspäällikkö tehdä," Arja huudahti Rismakalle sarkastisesti Kapan hoiperrellessa kohti ovea ja häipyen vähin äänin. Alpo oli seurueesta poistunut jo aiemmin ilman että kukaan oli asiaa huomannut.

"Niin se on kyllä tämä Risto-Matti, se on mies Suomesta, se syö paskaa ja…ja…eikun…eikun se syö RAUTAA ja paskantaa kettinkiä", Aarre kehui sammaltaen ja hakkasi toverillisesti Risto-Mattia selkään.

Rismakka sen sijaan ei ollut Arjan kommenttia kuulevinaan sillä hän oli asettunut baarin hämärään nurkkaan ja vaihtoi keskittyneesti kielisuudelmia Lean kanssa. Se ei ollut kaunista katsottavaa. Lean homssuinen ja kaikin puolin huonosti istuva tyyli yhdistettynä aknen aikanaan arpeuttamaan, paksun, väärän sävyisen puuterin peittämään hipiään korostui tämän kietoutuessa yhtä kaatuneelta kaljarekalta haisevaan taiteilijaan käärmeen lailla. Näiden kahden, toistensa kurkuista epätoivoisesti maitonappia tavoittelevien nälkäisten ja kapisten kulkukissojen tanssin näkeminen oli Arjan baarin likaisissa tiloissakin samankaltaista kuin valokuvaisi hevosta, joka pysähtyneenä juuri kameran räpsähtäessä aloittaa ulostamisen.

"Niin mutta siitä pyörästä tosiaan. Jos kaunotarta kiinnostaa niin voitais mennä sillä vaikka koeajelulle tässä jonain päivänä. On kuule hyvä peli. Niin mukava istua ja kaikkea…ei rasita tytön pyllyä se penkki, on sen verran hyvin muotoiltu ja lujaa pääsee, sen takaan", Leif virnuili ja Minttu yritti tehdä kaikkensa peittääkseen kuumotuksensa tähän maailmaa nähneeseen, aikuiseen mieheen. Ja mikä parasta, tämä mies ei ollut mikään hiljainen mököttäjä kuten niin monet muut. Tämä mies osasi puhua ja sitä hän todella teki – taukoamatta. Sen lisäksi mies katsoi puhuessaan suoraan silmiin niin intensiivisesti että Minttua melkein heikotti niiden lämpimien väreiden vuoksi, jotka hänen vartaloaan sisäpuolelta hyväilivät. Tämä mies täytti kaikki ne tuntomerkit jotka Cosmopolitanin "Näin tunnistat elämäsi miehen"-artikkelissa oltiin kuvailtu.

Leif sen sijaan tiesi varsin hyvin että tältä tytöltä lohkeaisi ihan sormea napsauttamalla, mutta Leif oli Leif. Hän halusi leikitellä saaliillaan kuin kissa hiirellä. Sen lisäksi tänään oli baari-ilta kavereiden kanssa, nussimisen ehtisi hoitaa kyllä myöhemminkin. Leif ojensi Mintulle käyntikorttinsa jossa luki: "Leif Leopold Sakari Hiivanainen - yhdistyspäällikkö". Titteli viittasi Kytöjärven metsästysseuran puheenjohtajuuteen, mutta eihän sitä kukaan kysymättä tiennyt. Minttu poimi käyntikortin, katsoi sitä hetken vienosti hymyillen ja laittoi sen sitten huolellisesti käsilaukkuunsa Leifin alkaessa esitellä tytölle matkapuhelintaan kuin varmistaakseen että tyttö sitten tietää miten kalliilla ja viimeisen päälle uudenaikaisella laitteella Leif Mintun puhelun vastaanottaisi.

Alkoholin ja Kapan pieksemisen selvästi innostama Risto-Matti avasi sanaisen arkkunsa.

"On sulla Lefa ihan hyvät otteet. Tulee ihan mieleen se, kun olin ihan hehkeimmän daamin kanssa kun oon ikinä ollut. Piti tilata liput kiihdytysajoihin. Drag reissi jotain se oli, mutta olinkin tilannut sitten semmoiseen tanssijuttuun jossa nää naiset veti Madonnaa. Pääsin sitten neiti pääesiintyjän kanssa vähän tekemään tuttavuutta takahuoneeseen. Ei oo ikinä parempaa suihinottoa saanut. Ai saatana kun sitä vielä muisteleekin."

"Kai se nyt mies kullin tuntee", tokaisi Leif naurua pidätellen.

"Mitä sä tarkoitat?"

"Drag reissit on näiden tanssien kohdalla meinaan sitä, että miehet meikkaa ja pukeutuu naisiks. Laittaa valetissit ja kaikki."

"Kai munkin täytyy sitten kirjoittaa Soinille kirje", nauroi Risto-Matti muiden hämmästellessä miehessä yhtäkkiä syntynyttä huumorintajua. Minttu kikatti miesten jutuille ja oli jo melkein painautunut Leifiä vasten.

"Oltiin tossa yheksänkytviis kertaamassa. Mettässä poikien kanssa. Viikko ilman pillua eikä runkatakaan kehdannut. Saastamoisen Asko se tais olla, joka oli jostain löytänyt semmoisen saksalaisen lehden. Siinä oli ihan oikeita kuvia, jossa mies hässi ihan oikeaa kanaa. Tehtiin sitten poikien kans sopimus, että avataan ne sivut, ja annetaan kunnolla selkään sille, jolla seisoo. Ei sitten tullut kenellekään selkäsaunaa, koska kaikilla oli noussu intiaaniteltta makuupussiin. Saastamoinen sitten poltti sen lehden, eikä ikinä puhuttu siitä sen jälkeen."

Miehet nauroivat ääneen Risto-Matin muistelmille, ja Leif haki hänelle tuopin.

"No mulla kävi sitten kerran niin..." sanoi Aarre ja huokaisi. "Joskus viisikymmenluvun lopussa yhen karjakon tapasin ja sutasin sitä heinäladossa."

Aarre vaikeni hetkeksi, ja katsoi lasittuneena pöytää lopettaen tavaksi tulleen puuhailunsa. "Noh, se tuli sitten tiineeksi se nainen. Sen isä huomasi sitten, ja kun se huomasi niin oli sitten hakannut. Se meni sitten kesken."

Miehet hiljenivät, mutta Poju naurahti ja tokaisi: "Jos sillä oli kriisi. Siis semmonen kun ostetaan moottoripyörä, ajellaan pallinkarvat ja syödään salaattia. Se hoksas, että nyt musta tulee paappa ja päätti tehä asialle jotain."

"Muistaakos pojat kun silloin Tukholman risteilyllä se saatanan lihava ja ruma akka iski silmänsä Risto-Mattiin?" Leif sanoi ja otti uuden huikan tuopistaan. Risto-Matti hekotteli hiljakseen.

"Tottahan nyt toki! Hytissä ihmeteltiin että mistä tää haiseva vesi tulee kun lattiat oli ihan märkänä. Mietittiin että jos se laiva on alkanu uppoamaan mutta se olikin siellä oven takana se ämmä ja sen neljänkymmenen litran vittu vuosi niin että lattiat lainehti", Poju muisteli ja päästi päälle kihisevän naurun.

"Joo, Palli-Anterohan sitä sitten polkaisi, sille kyllä kelpaa kaikki," Lefa jatkoi naureskellen, "missäs se muuten on?"

"Se lähti," Aarre vastasi ja jatkoi sitten villapaitansa parsimista.

"No on se ihme mies…mikä helvetti sitä oikein vaivaa nykyään…?" Leif kummasteli ja muut kohauttelivat hartioitaan yhtä tietämättömänä.

 

22. ARMON LÄHDE AINOA

Viikon kuluttua Palli-Antero istui tuolilla ja söi korvapuustia. Varsinainen kahvitteluhetki oli jo ohi ja keittiöstä kuului kun astioita pestiin, mutta Palli-Antero oli säälinyt tarjottimelle jääneitä korvapuusteja ja käynyt vielä poimimassa yhden keittiöstä.

Oli kyse seuroista, jotka Saara Lappalainen emännöi tänä iltana kotonaan. Puoli vuotta sitten Saara oli kotiutettu mielisairaalasta ja hän vaikutti suhteellisen tasapainoiselta, lukuun ottamatta jatkuvaa käsien tärinää ja outoa kiiltoa silmissä. Puheiltaan hän kuitenkin oli se sama, nöyrä ja vakavamielinen Saara kuin ennen romahtamistaan ja ihmiset tiesivät ettei niistä asioista, jotka hänet olivat saaneet menettämään mielenterveytensä, ollut syytä enää hänen aikanaan edes ottaa esille. Saara oli jo kärsinyt riittävästi. Jomppa oli poissa ja Saara oli laittanut avioeron vireille vaikka se synti olikin. Hän uskoi että Jumala tulisi ymmärtämään hänen ratkaisunsa sillä Jomppa oli kuitenkin oman tekonsa jälkeen Jumalan armon ulkopuolella.

"No niin, aloitetaan sitten tämä tilaisuus veisaamalla virsi 278", saarnamies Konsta Kuhna-Korvala aloitti.

Palli-Antero seurasi katseellaan saarnamiehen varmoja suunliikkeitä, tämän veisatessa kaikista kuuluvimmalla äänellä. Hän nielaisi viimeisen palan korvapuustia ja muisteli miten oli viime viikolla kävellyt suoraan Arjan baarista rovasti Pellisen ovelle ja hakannut sitä keskellä yötä. Rovasti oli herännyt ja vaikuttanut hämmentyneeltä, mutta yhtä hämmentynyt oli ollut Palli-Anterokin. Sitten yö olikin mennyt pappilan keittiössä, teekupin äärellä keskustellen elämän suurista kysymyksistä ja seuraavana sunnuntaina Palli-Antero oli päässyt kirkkoon jakamaan ehtoollista. Seurakunta tosin vierasti ottaa leipää Palli-Anteron ruosteisilta kolikoilta ja ahterilta haisevista sormista, mutta Pellinen oli kehunut Palli-Anteroa kovasti ja sanonut että Jumalalla on varmasti Palli-Anteron elämälle jokin suuri suunnitelma, mutta tämän tulisi vain onnistua se löytämään.

Kun Palli-Antero oli kuullut jonkun erikoisen saarnamiehen saapuvan Saara Lappalaisen taloon, oli hän päättänyt lähteä tutustumaan asiaan. Toki lähtöhalukkuutta oli lisännyt vielä tieto siitä että paikalla saisi taatusti ilmaisen kahvi- ja pullatarjoilun.

"Ja minä sanon teille. Jeesus rakastaa teitä ja kutsuu teitä luoksensa! Ihan joka ikistä! Jeesus on antanut meille lahjan! Armon lahjan, joka on oleva meidän pelastuksemme! Mutta meidän on otettava Jeesus sydämeemme! Ei ole muuta tietä! Sitä helposti uppoutuu maallisiin asioihin, jää roikkumaan syntien vietäväksi ja unohtaa sen kaikista tärkeimmän: sen että Jeesus on kuollut meidän puolestamme ristillä! Sen että kaikki on jo valmista! Ei meidän tarvitse tehdä mitään muuta kuin antaa elämämme Jeesukselle---"

Palli-Antero kuunteli Konstan äänekästä saarnaa ja seurasi miten miehen kasvonilmeet vaihtelivat hymyn ja irvistyksen välillä ja miten miehen suurien, täysin avonaisten silmien edessä silmälasit huurtuivat miehen huutaessa. Tältä siis näytti mies joka oli valaistunut Jeesuksesta.

Saarnan jälkeen Konsta poimi vierestään kitaran ja kertoi nyt esittävänsä itse tekemänsä laulun, jonka kertosäkeeseen on varmasti kaikkien helppo lähteä mukaan. Ja totta se olikin, jo kertosäkeen toisella kierroksella Konsta sai pakotettua vaivaantuneet kuuntelijansa laulamaan:

"Oi Jeesus katso minua,

Mä olen sinun lapsi,

Sä varjelethan minua,

Ota luokses ainiaaksi."

Palli-Antero ei osallistunut lauluun mutta liikutteli kohteliaasti huuliaan. Pian hän kuitenkin huomasi muokanneensa laulun sanat uuteen uskoon ja mutisi mielessään:

"…Sä olet minun japsi,

Sä hanskoitathan minua,

Ota poskees ainiaaksi."

Laulun jälkeen Konsta sai asiaankuuluvat aplodit ja joku huoneessaolijoista yltyi jopa kehumaan Konstan sävellys- ja sanoitustaitoja, mikä sai Konstan myhäilemään tyytyväisyyttään.

Tämän jälkeen Konsta alkoi kertomaan tosielämän tarinoita elämän nurjasta puolesta, pelastuksesta ja siitä miten elämä voi kääntyä parhain päin kun ottaa Jeesuksen sydämeensä.

Tarinat huumenuorista ja saatananpalvojista eivät kiinnostaneet Palli-Anteroa, mutta siinä vaiheessa kun Konsta kertoi yövartija Ehtolasta, joka oli ollut härski irstailija, Palli-Anterokin kuunteli korva tarkkana. Ehtola oli kuluttanut kaiken aikansa pornoa katsellen, masturboiden, huudelleen hävyttömyyksiä naisille ja huorissa käyden. Kuitenkin elämä oli tuntunut tyhjältä ja ontolta eikä mikään ollut tuntunut miltään. Mies oli kiivaasti etsinyt jotain, eikä saanut rauhaa sielulleen ennen kuin oli ymmärtänyt ottaa Jeesuksen sydämeensä, rukoillut Jumalalta anteeksiantoa ja liittynyt Armon Lapsiin. Nyt miehen elämässä oli sisältöä, hän oli onnellisesti naimisissa ja perheenlisäystäkin oli tulossa. Lisäksi miehen varallisuus oli kolminkertaistunut.

Palli-Antero kuunteli tarinaa suu auki. Tämä oli vihdoin sellaista tekstiä mitä hän oli tullut hakemaan. Hän pystyi täysin samaistumaan tuohon Ehtolaan. Näin hän juuri tällä hetkellä tunsi. Hänen elämänsä oli tyhjää ja onttoa. Jotain rauhaa ja rakkautta hän ehkä juuri nyt kaipasi. Palli-Antero lopetti taskubiljardin pelaamiseen ja alkoi nyt keskittyä täysin siemauksin Konstan puheeseen.

 

23. SILMÄT SILL’ ON SINISET

Minttu nuuhki autossa leijuvaa Mennen-partaveden tuoksua ja hymyili viehkeästi istuessaan Leifin BMW:n kyydissä. Hän piteli laukkuaan polviensa päällä ja kuunteli samalla kun Leif luetteli maasturinsa ominaisuuksia. Mintun posket punoittivat jännityksestä. Nämä olivat heidän toiset treffinsä, sillä jutustelun Arjan baarissa Minttu laski mielessään ensitreffeiksi.

Vaikka alun perin tarkoitus oli ollut lähteä treffeille moottoripyörällä, oli Leif kertonut Mintulle pyörän olevan juuri huollossa. Todellisuudessa Leif ei kehdannut lähteä pyörällään minnekään koska ei sillä vielä kunnolla osannut edes ajaa, mutta Minttua tilanne ei harmittanut. Hän vain halusi päästä Leifin kanssa kahden ja nähdä mitä kaikkea ihanaa heidän suhteestaan voisikaan kehkeytyä.

Mikä huomaavainen ja romanttinen herrasmies Leif olikaan. Hän oli vienyt Mintun illalliselle lähimmän kaupungin Vaakuna-hotelliin. Oli oikein kynttilät, viiniä ja herkullista savuporoa. Nyt Minttu ymmärsi miksi tytöt hullaantuivat aikamiehiin. Kukaan noista nuorista pojista tai muista laahustajista ei ollut koskaan vienyt Minttua syömään ulos hienosti. Olihan Orvo toki niin tehnyt, mutta Orvo nyt oli eri juttu. Hän oli ollut ystävä, ei rakastaja.

Mutta Leif sen sijaan oli hoitanut illallisen parhaiden etikettien mukaisesti. Oli jopa maistellut viiniä asiantuntevasti ennen varsinaista valintaa ja haukkunut periaatteesta kaksi ensimmäistä viiniä. Ruokailun aikana Minttu oli kertonut hänen ja Stygän erosta. Leif oli kiskonut innokkaasti savuporoa suuhunsa eikä edes huomioinut sillä hetkellä ympäröivää todellisuutta, mutta Minttu arveli Leifin olevan hiljaa siksi että tämä kuunteli niin keskittyneesti. Mintun pitkän avautumisen jälkeen Leif oli saanut lautasensa tyhjäksi ja kommentoi asiaa:

"Niin, semmoisia ne poikaset on…jahas…kai me jälkiruoka tilataan kans?"

Ruokailun jälkeen Leif oli maksanut koko aterian viidensadan euron setelillä ja Minttu ajatellut miten tässä oli nyt vihdoin sellainen mies, joka tuli omillaan toimeen ja vieläpä todellinen, varakas herrasmies.

Illallisen jälkeen Leif oli ehdottanut siirtymistä jonnekin rauhallisempaan paikkaan ja Minttu oli ollut siihen valmiimpi kuin koskaan. Hänen mielessään pyörivät ajatukset kietoutua Leifin syliin jossain järven rannalla tai kauniissa puistossa. Leif oli tehnyt aikuismaisella käytöksellään sellaisen vaikutuksen Minttuun, että tämä oli valmis ihan mihin tahansa. Hän oli myös varautunut ihan mihin tahansa, sillä hän oli tarkoituksella valinnut täksi illaksi pitsiset alushousut josta näkyi läpi, sekä stay up-sukat minihameen alle, eikä voinut olla huomaamatta miten Leif silloin tällöin vilkuili hänen reisiään ajaessaan.

"Tuolla se on," Leif sanoi ja kääntyi valtatieltä suoraan pienen maantiemotellin pihaan.

"Niin mikä?" Minttu kysyi hymyillen. He olivat ajaneet hiukan kaupungin ulkopuolelle ja tämä paikka oli helppo löytää punaisena vilkkuvan mainosvalon vuoksi, vaikka olisi Leif sinne muutenkin löytänyt, paikka oli hänelle varsin tuttu. Tämä oli niitä paikkoja jotka on rakennettu silkkaa nussimista varten. Tänne tultiin pettämään aviopuolisoja tai tuomaan huoria, mutta Minttu ei onneksi tuntunut tietävän sitä.

"Ajattelin että jos vuokrattaisiin täältä huone…" Leif sanoi puolihuolimattomasti ja otti samalla lompakkonsa hansikaslokerosta. Minttu vastasi Leifille pelkällä merkitsevällä hymyllä. Nämä olivat jo toiset treffit, totta kai Minttu halusi. Hän oli monesti puhunut ystäviensä kanssa siitä että toiset treffit ovat ne joihin kuuluu seksi. Jos mies haluaa ensimmäisillä treffeillä, hän etsii vain seksikumppania, mutta jos mies ei pyri hameen alle vielä toisillakaan treffeillä, etsii hän todennäköisesti pelkkää paidansilittäjää. Leif alkoi vaikuttaa hetki hetkeltä täydellisemmältä mieheltä.

He astuivat sisälle vastaanottoon ja Leif maksoi huoneen toisella viidensadan euron setelillä. Tämä oli niitä paikkoja joissa ei vaadittu matkustajakorttien täyttämistä. Tänne tultiin kun haluttiin vain mennä jonnekin panemaan eikä siitä tapahtumasta haluttu jättää merkintöjä kirjoihin eikä kansiin.

Minttu katseli innokkaasti ympärilleen ja pyrki löytämään paikasta jotain romanttista. Vastaanottohuone oli pieni ja sekainen, eikä hotellin aulan teemaksi valittujen keraamisten panttereiden keskeltä ollut helppo romantiikkaa löytää mutta se ei pilannut Mintun tunnelmaa. Hän seurasi Leifiä keimailevin askelin kohti huonetta, jonka oven Leif avasi mestarin elkein ja otti samalla aurinkolasit pois kasvoiltaan.

Huoneen näkeminen kuitenkin nosti Mintun romanttista olotilaa. Huone oli jonkinlainen pieni sviitti. Makuuhuone isolla sängyllä, olohuone sohvineen ja baarikaappeineen, sekä kylpyhuone jacuzzilla. Silti jokin tässä huoneessa ei ollut tavanomaista. Seinät olivat punertavat ja ikkunoiden edessä oli paksut punaiset verhot, makuuhuoneen katossa oli isot peilit ja seinien taide oli huomiota herättävän eroottista.

Mintun vielä katsellessa ympärilleen Leif heitti avaimet pöydälle, potki kengät jalastaan ja kietoi välittömästi kädet Mintun ympärille. Minttu hätkähti yllättävää kosketusta mutta vastasi saman tien kääntymällä Leifiin päin ja suutelemalla tätä. Hän tunsi väristyksiä ympäri kehoaan jännityksestä ja halusta, Leifin vetäessä hänet sänkyä kohti, avaten samalla vyönsolkeaan.

 

24. ON IHMEEN HYVÄ KOTIIN TULLA TAAS

Veijo Valjento oli vihdoin saapunut kotiinsa. Vasta Kemijärvellä oli omituiseen, mumisevaan mattoon kiinnitetty huomiota ja hänet oli päästetty vapaaksi, samalla kuitenkin naureskellen hänen vaatetukselleen. Veijolla ei ollut mukanaan rahaa, pankkikortteja eikä yksinkertaisesti mitään, joten ainut toivo päästä takaisin kotiin oli ollut liftaaminen, mutta ei juuri kukaan ollut halunnut ottaa kyytiinsä transvestiittia.

Lopulta isokokoinen rekkamies oli poiminut hänet mukaansa, mutta koko matkan ehdotellut seksiä jokaisen pysähdyspaikan kohdalla ja yrittänyt käpälöidä hänen reisiään. Kun seksiä ei herunut oli rekkamies lopulta heittänyt Veijon ulos liikkuvasta autosta.

Seuraavaksi pitkän odotuksen jälkeen Veijo oli päässyt jatkamaan matkaa lähes sokean mummon kyydissä. Mummo oli luullut Veijoa naiseksi, ja kaiken lisäksi vielä ilmeisesti tuttavakseen. Veijon noustua autoon nainen oli välittömästi alkanut kysellä Eeron juurihoidoista, kaksosten sopeutumisesta uuteen kouluun sekä Annen (=Veijon) kohdunkaulatulehduksesta. Veijo ei edes harkinnut korjaavansa mummon luuloa vaan vastaili kaikkeen mahdollisimman ympäripyöreästi. Eikä Veijoa hänen oma vaatetuksensa enää edes huolettanut ,sillä puolisokea mummo oli ajanut ihan miten sattuu ja koko matkan Veijo oli joutunut pitämään kauhukahvasta kiinni.

Mummo oli jättänyt Veijon kahdensadan kilometrin päähän tämän kotoa josta Veijo oli lopulta päässyt jatkamaan matkaa jonkun hippipakun kyydissä. Veijo vihasi hippejä, mutta nyt ei ollut varaa kursailla, etenkään kun hipit eivät tuntuneet mitenkään häkeltyneeltä tai edes kiinnostuneelta Veijon vaatetuksesta. Koko matkan ajan muut hipit olivat vain hihitelleet omille jutuilleen marijuanaa polttaen, samalla kun hippipakua ajanut rastapäinen nuori mies oli paasannut globalisaatiosta, oikeistofasismista, sekä kertonut vapaaehtoistyöstään Nepalissa vuosia sitten. Veijo oli istunut hiljaa. Ainoastaan siinä vaiheessa, kun rastapää oli kertonut istuneensa vankilassakin, oli Veijo kysynyt syytä, mutta rastapää oli selittänyt kyseessä olleen ainoastaan kapitalistien ja äärioikeiston juonet. Veijo oli katunut välittömästi äskeistä kysymystään, sillä sitä oli seurannut puoli tuntia vaahtoamista aiheista "Lihansyöjät pitäisi tappaa", "Poliisiväkivallalle loppu", "Myös satiaisilla ja täillä on oikeus elää" ja "Uskovaisten tulisi pitää mielipiteensä itsellään eikä paasata".

Hippipakun jälkeen Veijo oli saanut matkustettua loput kymmenen kilometriä Kiviojan isännän sontakuorman päällä ja vihdoin, vihdoin hän oli kotona, haisevana, repaleinen mekko yllään, vihaisena, väsyneenä ja nöyryytettynä, mutta silti kotona.

Mutta avatessaan kotinsa oven Veijo vaistosi jo ettei kaikki ollut kohdallaan ja miten oikeassa hän olikaan: sisällä odotti tyhjyys. Tai olihan siellä vielä huonekalut mutta kaikki Marketan tavarat olivat kadonneet, eikä Markettakaan näkynyt missään. Jääkaapin ovesta löytyi selitys; lappu jota lukiessaan Veijo huokaisi syvään.

"Olen lähtenyt. Älä soita, lakimies ottaa yhteyttä. Hyvää jatkoa kusipää!"

Veijo ruttasi lapun ja heitti sen lattialle. Loppujen lopuksi hän ei jaksanut tuntea mitään erityistä Marketan lähdöstä. Hänen mielenkiintonsa veti häntä nopeasti internetin ääreen. Oli selitettävä Afrikan tytölle miksei häntä ollut viime päivinä netissä näkynyt. Eihän Veijo totuutta kehtaisi kertoa, vaan sepittäisi jotain.

Jokin paha aavistus sai silti Veijon kulkemaan olohuoneen läpi ja avaamaan oven takapihalle. Kylläpäs se aukes kevyesti. Saranatkaan enää vikise. Siellä se todellinen mestariteos odotti ja sen nähdessään Veijo tajusi että Marketan lähdettyä myös hirviporukka oli käynyt merkkaamassa paikan.

Valjentojen takapihalle oli kaivettu pitkä monttu, joka oli täytetty sementillä. Veijoa ihmetytti. Hän kulki juoksi portaat yläkertaan. Rikkinäinen askelmakin on korjattu. Akka lopettanut sen saatanan hiillostamisen ja korjannut ite paikat. Todellisuudessa Aarre oli korjannut retkottavat paikat heidän tullessaan talolle ja olipa vielä joutessaan vaihtanut Marketan Peugeotiin uudet kytkinlevyt ja pistänyt yskimistä aiheuttaneen polttoainepumpunkin kuntoon.

Veijo seisoi nyt yläkerran työhuoneessa ja katseli takapihalla olevaa sementin täyttämää monttua, joka oli kuin jättimäinen uima-allas. Tarkemmin sanottuna peniksen muotoinen uima-allas pusseineen kaikkineen. Pinta-alaa sillä oli niin paljon, että sen poistattaminen tulisi olemaan pitkä ja kallis urakka. Veijo pystyi hyvin kuvittelemaan mielessään miten kaikki oli tapahtunut. Ja Veijon arvailut osuivat täysin oikeaan. Kuultuaan Marketan lähtöaikeista Leif oli organisoinut seuraavana iltana ryhmänsä Valjentojen talolle. Risto-Matti oli ammattilaisena hoitanut valamisen, kun muut olivat kaivaneet kuopan ja Leif jakanut kuopan reunalta ohjeita. Sen lisäksi miehet olivat kusseet ympäri pihaa ja huudelleet Veijon nimissä hävyttömyyksiä naapureille.

Veijo huokaisi raskaasti ja huomasi työpöydällään lehden. Se oli Ränni-niminen eroottinen julkaisu joka oli selvästi tarkoituksella jätetty hänen pöydälleen. Lehden kannessa keimailevan vaaleahiuksisen naisen rintoihin oli kirjoitettu Pojun käsialalla: "Tuhkaluukun rassaajalle vähän vitun kuvia". Turhautuneena Veijo heitti lehden lattialle.

Hänen elämässään oli yksi ainoa valopilkku ja hän keskittyisi nyt siihen täysin rinnoin. Hän avasi tietokoneensa ja valmistautui ottamaan yhteyttä afrikkalaiseen rakastajattareensa.

 

25. OLLAAN LÄHEKKÄIN

Minttu makasi sängyssä kun Leif puki jo vaatteita päälleen. Hän tuijotti kattoon kiinnitetystä palapeilistä omaa heijastustaan ja tunsi sisällään tyhjän olon kaivelevan. Rakastelutuokio ei ollut mennyt niin kuin hän oli unelmoinut. Leif oli riisunut hänet ja itsensä hirveän kiireisen tohinan kanssa, survaissut sitten pikkuruisen peniksensä Mintun sisälle, rynkyttänyt muutaman minuutin rivouksia huudellen ("Saatanan huoranmurikka, mä nussin kohta sun perseenkin ihan rusetille!") ja lopulta lauennut kaikkien pornofilmien oppien mukaisesti Mintun kasvoille. Ei se sinällään olisi haitannut, sillä tähän Minttu oli jo tottunut. Hänen elämänsä kaikki miehet olivat toimineet suunnilleen samalla tavalla ja sellainen myyttinen asia kuin orgasmi oli jotain, mikä täytyi tarkistaa sanakirjasta. Minttu oli tottunut nauttiman siitä että pystyi miellyttämään miestä. Kuitenkin Leifin kohdalla hän oli odottanut jotain erilaista, olihan kyse kuitenkin aikuisesta miehestä.

Leif oli saanut vaatteensa päälle ja meni vessaan Minttuun vilkaisematta. Pian alkoi kylpyhuoneesta kuulua lorina ja vapautunut piereskely.

"Aijai, kyllä hyvällä kullilla on vaan hyvä kusta", Leif hihkaisi vessasta.

"Ja ilmeisesti sujuu ihan hyvin huonommallakin", Minttu huokaisi hiljaa itsekseen ja laittoi hetkeksi tyynyn kasvoilleen häpeää tuntien. Hän ei ollut ennustaja, mutta tajusi jo kyllä sen tosiasian, että oli tehnyt väärän arvion. Seksi oli se ainoa asia mitä Leif hänestä halusi. Ei tämä tulisi koskaan eroamaan vaimostaan hänen takiaan, eikä heille koskaan syntyisi oikeaa parisuhdetta.

Näissä aatoksissaan Minttu kuitenkin tajusi että hänen olisi otettava tilanteesta silti se hyöty mitä oli tarjolla. Vaikka Leif haluaisikin vain pelkkää seksiä, voisi Minttu silti kavereilleen kerskailla seurustelevansa vanhemman miehen kanssa ja kertoa että vanhempi, kokeneempi mies todellakin oli uskomattoman ihana rakastaja. Kaverit pakahtuisivat kateudesta ja Minttu pystyisi itse saamaan statukseensa hyvin merkittävän kokemuspisteen.

"Heitänkö mä sut kotiin vai jäätkö sä tänne?" vessasta palanut Leif kysäisi ovelta pyöritellen jo autonavaimia käsissään.

"Heitä kotiin," Minttu vastasi hiljaisella äänensävyllä ja alkoi kerätä vaatteitaan lattialta.

"Ourait. Jos vaikka heität mulle pari kybää bensarahoihin. Tai no oikeastaan: kyllä se kymppikin riittää, ei se niin nuukaa oo! Tai no on se paree jos pistät sen pari kymppiä, mä kuitenkin maksoin tuon huoneenkin. "

 

26. JOKAINEN IHMINEN ON LAULUN ARVOINEN

Alpo Jalonen ajeli kirkonkylällä Lillbackan kasvihuoneyrityksestä vuokratulla pakettiautolta. Pakettiauton kyljessä oli ollut jo valmiiksi isoilla kirjaimilla kirjoitettu teksti: "Lillbackan tomaatti ja kurkku", jonka päälle Rismakka oli sitten teipannut oman mainostekstinsä: "RISMAKKAROCK 28.8 Arjan Pubissa"

Jalonen ajeli hiljakseen katuja ja kujia, samaan aikaan hokien monotonisesti mikrofoniin paperilta ulkoa opettelemaansa mainoslausetta, jota auton katolle asennetut kovaääniset sylkivät ulos:

"Nyt on todelliset rockbileet Arjan Pubissa. Rismakkarock. Lavalla Lauri Tähkä ja Elonkerjuu, Kotiteollisuus, Popeda, Kauko Röyhkä sekä paljon muita. Sisäänpääsymaksu vain vaivaiset 20 euroa."

Alpon ajaessaan Arjan Pubin ohi, istui Rismakka terassilla, sponsorikassasta maksettu olutlasi käsissään ja aurinkolasit otsallaan. Alpon pysähtyessä risteykseen Rismakka juoksi hänen luokseen ja viittoi häntä avaamaan auton ikkunan.

"Sun pitää saada vähän elävyyttä tuohon sun ääneen," Rismakka sanoi Alpon avattua ikkunan, "sä vedät nyt jotenkin liian plastisesti. Pikkuisen otat kato sellaista jämptimpää otetta siihen."

"Joo, no kyllä mä yritän…" Alpo mutisi rattiinsa tuijottaen.

"Hyvä! Tsemiä!" Rismakka huikkasi ja näytti peukkua palatessaan takaisin terassille.

Alpo jatkoi ajamista ja samalla keskittyi tekstin lukemiseen. Sävy oli yhtä monotoninen kuin aiemminkin mutta äänenvoimakkuus nousi niihin mittoihin että kaiutin alkoi jo särkeä.

Alpo mietti miten elämä ei todellakaan ollut herkkua. Alpo oli alunperin pullottanut eräällä pienpanimolla virvoitusjuomia. Palkka oli ollut pieni, mutta hän oli viihtynyt työssään. Vuonna 1989 alamäki oli kuitenkin alkanut alamäki. Panimoa oli koneellistettu lisää ja se työ mitä Alpo oli ennen tehnyt, olisikin nyt yhtäkkiä pitänyt hoitaa tietokoneella. Uuden tekniikan edessä Alpo oli tuntenut itsensä voimattomaksi ja vaikka hän miten oli yrittänyt opetella uuden työnkuvansa, oli hänen hitaaseen näpertelyynsä pian kyllästytty ja häntä oltiin alettu syyttämään eri tuotantojen myöhästymisestä. Tämän myötä hänet oltiin vähin äänin siirretty työpaikalla sosiaalisten ympyröiden ulkopuolelle ja ainut ihminen joka hänen työpisteellään enää oli käynyt, oli hänen pomonsa joka kävi päivittäin painostamassa häntä tehokkaampaan työntekoon. Alpo oli yrittänyt kaikkensa, ottipa jopa kalliita ATK-kursseja omaan laskuunsa mutta hän ei silti pystynyt täyttämään tehtäviään riittävän tulosvastuullisesti.

Lopulta päivittäin kasvava stressi oli kehittynyt vähitellen masennukseksi, jonka vuoksi Alpo oli lopulta joutunut jäämään sairaseläkkeelle. Hänen eläkkeelle lähtönsä johdosta järjestetty kahvitilaisuus oli ollut karu: Alpon lisäksi paikalla olivat olleet vain tauolleen tullut siivooja sekä lakkakakku, jonka Alpo itse oli hakenut läheisestä konditoriasta.

Samana päivänä hänen vaimonsa oli jättänyt hänet ja lähtenyt rakastajansa matkaan. Alpo oli ehtinyt vielä kuitenkin nähdä vaimonsa, joka oli levitellyt alapäätään pihasta kiihdyttävän auton ikkunasta ja huutanut:

"Saatanan munaton nahjus! Tätä rotuvittua sä et enää koskaan tuu saamaan! Wilson sentään ymmärtää naisten haluja, siksipä se saakin tänään kunnon persettä! Sä sen sijaan voit mennä vaikka silittelemään patakintaalla sitä onnetonta rutteloas! Adios vaan, saatanan hiiri!"

Alpolle oli sen jälkeen jäänyt silti kaksi lasta. Kolmikymppinen poika ja nelikymppinen tytär. Myöhemmin poika oli tosin mitään ilmoittamatta tehnyt sukupuolenvaihdoksen ja karannut Lontooseen lihavan, afrikkalaisen poikaystävänsä kanssa. Alpo oli surrut sekä poikansa päätöstä, että siinä samalla sukunsa sammumista, sillä hän oli ollut jo tuossa vaiheessa tietoinen tyttärensä imusolmukesyövästä. Tyttären syöpä pystyttiin kuitenkin poistamaan onnistuneesti leikkaamalla ja ilouutisen kuultuaan tytär oli juossut innoissaan sairaalan pihan läpi parkkipaikkaa kohti, mutta jäänyt ambulanssin alle ja kuollut.

Alpo oli asunut sen jälkeen pitkään yksin, ainoana seuranaan tyttärensä Julmuri-niminen kissa josta pian oli tullutkin hänen paras ystävänsä, vaikkakin Alpo kärsi joka päivä voimakkaista allergisista reaktioista kissan takia. Se suhde tosin päättyi ikävästi samana päivänä kun Alpo oli voittanut lotossa jättipotin. Voitto oli saanut syvästi masentuneen Alpon hetkeksi niin innostuneeksi, että hän oli hyppinyt tasajalkaa ympäri taloa. Se oli ollut virhe, kompastuttuaan hän oli kaatunut Julmuri-kissan päälle, joka oli kuollut välittömästi. Tragedia oli saanut Alpon niin sekaisin, ettei hän vieläkään muistanut mihin oli lottokuponkinsa siinä tilanteessa laittanut. Lottovoitto jäi lunastamatta, mutta vuosia Alpo oli jatkanut kupongin etsimistä, kun se kerran oli tullut tavaksi.

Nyt hän oli Rismakkarockin markkinointipäällikkö, mikä näköjään käytännössä tarkoitti vain sitä että hän oli se, joka joutui ajamaan ympäriinsä pakettiautolla ja huutamaan Rismakan kirjoittamaa mainoslausetta. Lisäksi hänen kontolleen oli sysätty "työryhmän jäsenten henkisen vireystilan ylläpito", kuten Rismakka oli asian ilmaissut. Toisin sanoen Alpon piti kuskata Rismakalle päivittäin marketista eineshampurilaisia ja muuta pientä purtavaa.

"Joo kato säilytät kuitit, niin ynnäillään sitten tapahtuman päätteeks mikä kenellekin kuuluu. Joka iikka tässä on joustellut parhaansa mukaan ", Rismakka oli sanonut kun Alpo oli pyytänyt rahoja hakemistaan tavaroista.

Taas päästyään terassin kohdalle, juoksi Rismakka hänen luokseen tärkeän näköisenä, tällä kertaa hän oli tosin siirtänyt aurinkolasit otsaltaan silmilleen.

"Niin toi sun äänenpaino on vieläkin ihan liian lattea. Nyt sun pitää Alpo ottaa itseäs niskasta kiinni tai meillä on kohta uusi markkinointipäällikkö…"

"Joo, niin kyllä mä parhaani yritän… mutta jos musta vaivaa on niin en mä sitten…"

"Ei kun annat mennä vaan. Oikein isolla vaihteella", Rismakka kannusti.

Alpo nyökkäsi hammasta purren ja jatkoi taas ajamista. Tällä kertaa hänen äänensä värisi surusta ja vihasta. Miten voikin elämä potkia näin kovasti yhtä ihmistä? Hän mietti miten arvoton ihminen hän maailmalle oli. Jonkinlainen ihmisen irvikuva, joka ei ollut koskaan onnistunut missään ja joka ei merkinnyt mitään muille ihmisille. Alpo koki olevansa pelkkä vahinko koko ihmiskunnalle, joku luojan onneton äpärälapsi ja siinä samassa hän purskahti itsesäälin aikaansaamaan, lohduttomaan itkuun, joka kaikui kovaäänisistä pitkin kylänraittia niin että kuuroimmat mummotkin käänsivät päätään autoa kohti.

"No niin, nyt rupes äijästä löytymään asennetta", Rismakka kehaisi muille terassilla olijoille.

 

27. SUUDELMISTA SULOISISTA SAATTAISIT SÄ SULAA

"I love you so so much", ilmestyi teksti messenger-ikkunaan. Veijo nuolaisi huuliaan ja vastasi englanniksi takaisin:

"Niin minäkin sinua."

"Mutta pian me voidaan olla yhdessä ikuisesti," Veijon afrikkalainen nettirakastaja kirjoitti, eikä Veijo voinut olla vilkaisematta tytöstä printtaamaansa kuvaa, jota hän piti näyttöruudun vieressä. Tyttö hymyili kuvassa viettelevästi ja Veijo osasi jo melkein tuntea miten tytön huulen pian painautuisivat hänen huuliaan vasten kuumaan suudelmaan.

"Tuskin maltan odottaa", Veijo kirjoitti kömpelöllä englannillaan.

"Minä mietin sinua joka yö. Minä haluan rakastella kanssasi joka päivä. Haluan että sinä täytät minut ja teet minulle ihan mitä haluat", tyttö kirjoitti ja heitti sekaan sekä hymiöitä että sydämiä.

Hetken Veijo ei pystynyt kirjoittamaan. Hänen kätensä oli jälleen eksynyt hipelöimään itseään ja fantasioimaan tuosta tytöstä.

"Olen sinun ikuisesti," tyttö kirjoitti kun vastausta ei kuulunut.

"Minä haluan sinua," Veijo kirjoitti tärisevin sormin.

"Ja minä haluan sinua…mutta Veijo?"

"Niin?”

"Meidän tulisi hoitaa se raha-asia mitä pikimmin. En pääse täältä minnekään kun olen rahaton."

"Ymmärrän," Veijo vastasi ja tiesi varsin hyvin mitä tyttö tarkoitti. Oli selvinnyt ettei tyttö pystynyt siirtämään varojaan Senegalista käsin Veijon tilille. Tyttö oli nöyrästi tiedustellut josko Veijo pystyisi lainaamaan 10 000 euroa tytölle, jolloin tämä pystyisi lahjomaan joitakin paikallisia virkailijoita poistuakseen maasta, sekä ostamaan itselleen matkan Eurooppaan. Euroopassa tyttö sitten pääsisi rahoihinsa käsiksi ja näin ollen pystyisi maksamaan Veijolle sen lupaamansa 40% koko omaisuudestaan ja siellä jossain Pariisin yössä he voisivat sitten viimein tavata ja aloittaa yhteisen elämän.

Vaikka suunnitelma oli selkeä, Veijo epäröi silti.

"Niin, ymmärrän sen, mutta olen miettinyt…" Veijo kirjoitti harmistuneena siitä että joutui kesken eroottiseksi kehkeytyvän keskustelun keskittymään tylsiin raha-asioihin.

"Mitä olet miettinyt, kulta?"

"Että se on aika iso summa mitä tarvitset"

"Niin?"

"Niin, että miten se voi olla että tarvitset niin paljon. Niitä lentoja voi löytää edullisiakin, mutta tarvitseeko niiden virkailijoiden lahjomiseen todella niin paljon rahaa?"

"Voi Veijo-rakas, sinä et tiedä miten vaikeaa se näiden kanssa on. Jos en voi antaa riittävän suuria summia, he pidättävät minut lahjonnasta ja minut teloitetaan. Toki ymmärrän, että sinua pelottaa noin isojen rahojen lähettäminen vieraalle tytölle."

"Ei ei, kulta. Ei se sitä ole. Luotan sinuun kyllä. Mietiskelin vain."

"Se on hyvä että mietit. Juuri siihen piirteeseen minä sinussa niin silmittömästi rakastuin. Sinä olet harkitseva mies, etkä mikään säheltäjä".

Veijo tuijotti sydämien ja hymiöiden välissä olevaa tekstiä ja suorastaan punastui. Samalla häntä hieman hävetti oma skeptisyytensä. Mutta vaikka tyttö oli todella ihana ja rahaa oli kohta tulossa miljoonia, jokin Veijon sisällä yhä loi epäuskoa.

 

28. SYNTINEN SAATANA KURJA

Palli-Antero istui Konstan vieressä ja seurasi miten sali alkoi täyttyä ihmisistä. Mukana näytti olevan paljon nuoria, etenkin tyttöjä mutta myös miehiä ja varakkaan näköisiä vanhempia ihmisiä. Oli kyse Armon Lasten herätyskokouksesta.

Saara Lappalaisen seurojen virallisen osuuden ollessa ohi, Palli-Antero oli ajautunut Konstan juttusille. Hän oli halunnut keskustella miehen kanssa kahden kesken elämän suurista kysymyksistä ja Konsta oli osoittanut Palli-Anteroa kohtaan jotain sellaista myötätuntoa ja kohteliaisuutta jota tämä ei ollut eläessään tuntenut. Olipa kehaissut Palli-Anteroa hyvin ajattelevaksi ja viisaaksikin mieheksi.

"Sinä olet selvästi pitkään miettinyt näitä asioita, Johannes. Se on hyvä merkki. Silloin olet jo sillä polulla jota pitkin voit löytää sen todellisen tien. Uskonpa että sinulla on älyä ja ymmärrystä löytää se. Sen näkee sinusta. Tuo palava tiedonjano ja usko parempaan huomiseen. Kyllä sen näkee", Konsta oli sanonut ja ehdottanut että Palli-Antero tulisi käymään kaupungissa, seuraavan kerran kun Armon Lapsilla on herätyskokous. Vaikka Palli-Antero oli esittänyt vastahakoista, oli hän silti jo päättänyt osallistuvansa.

Ja siellä hän nyt istui. Konsta oli vastaanottanut hänet kuin kunniavieraan ja Palli-Antero pääsi istumaan hänen kanssaan salin eturiviin, josta oli parhaat näkymät lavalle. Mitä lavalla tulisi tapahtumaan, siitä ei Palli-Anterolla ollut mitään käsitystä.

Konsta avasi tilaisuuden marssimalla eteen ja johtamalla lyhyen yhteisrukouksen jonka jälkeen hänen kitaransa säestyksellä laulettiin yhteislaulu. Tällä kertaa Palli-Anterokin lauloi mukana, sillä Konsta oli jotenkin saanut rohkaistua miehessä avoimemman puolen.

Laulun jälkeen Konsta kertoi Jeesuksesta, lainaili pätkiä Raamatusta ja kertoi siitä miten ainoastaan ottamalla Jeesuksen sydämeensä, saattoi pelastua. Tämän jälkeen hän kehotti nuorta tyttöä tulemaan lavalle ja kertomaan tarinansa.

Tytöllä oli pitkä maantien värinen tukka, farkut ja t-paita. Hänen käsivarsistaan loisti joukko viiltoarpia, mutta Palli-Antero ei niitä juuri huomannut sillä tämä keskittyi tuijottamaan tytön jalkoväliä.

"Niin, mä oon tosiaan Jenni", tyttö aloitti värisevällä hermostuneella äänellä. "ja vielä vuos sitten mä en olis ikinä uskonu että mä olisin vielä nyt elossa. Mä tein sen kaiken. Se kaikki alko ihan viattomasti ku mun isoveli kuunteli Metallicaa. Mä jotenkin tykkäsin siitä kun se oli niin aggressiivista enkä mä osannu aatella et siin ois mitään pahaa…"

Palli-Antero yritti hillitä käsiään jotka olivat jo kovasti menossa housun taskuihin, hän teki kaikkensa keskittyäkseen pelkästään tytön puheisiin jotka toistaiseksi valuivat hänen toisesta korvastaan sisään ja toisesta ulos.

"Sit piti saada jotain rankempaa. Se on ihan niinku aineidenki kaa…aluks HIMiä, sit Mansonia…sit kaikkee muutaki saatananpalvontamusiikkia. Ikään ku joku ääni ois mua käskeny kuuntelemaan niit levyi. Sit piti tsiigaa Buffya telkkarista ja kaikkii kauhuleffoi…pikkuhiljaa mun kaverit katos ku mä aloin käyttää pelkästään mustii kledjui." , tyttö kertoi ja pyyhi kyyneleitä silmistään. "Koulussa mun numerot laski ja mulla meni välit poikki mutsinkin kanssa. Mut sit mä löysin uusii kavereit, jotka kans kuunteli hevii. Niiltä mä kuulin et ne on saatananpalvojii ja ne kerto mulle et mä voisin olla kans samal taval voimakas---"

Tässä vaiheessa tytön ääni särkyi ja hän purskahti itkuun. Konsta ryntäsi tytön luo, taputteli tämän olkapäätä ja rohkaisi tyttöä jatkamaan.

"Sit me duunattiin kaikkii rituaalei hautausmaalla ja se oli mun mielestä jotenkin siistiä ku ne sano et ne on niinku mun uus perhe. Sit alko tapahtuu kaikkee outoo. Meiän talos alko kuuluu kaikkii koputuksii ja huonekalut siirtyili itsestään. Ja välil mä kuulin ääniä jotka kutsu mun nimee" tyttö jatkoi kyynelten seassa, samalla kooten itseään jatkamaan, "välil mun oli ihan pakko viillel itteeni ja mä olin jo tosi lähel et mä olisin tappanu itteni---"

Tyttö purskahti itkuun uudelleen.

"Sitten tapahtui jotain, mikä muutti kaiken?" Konsta sanoi, kuin pyrkien saamaan tytön jatkamaan tarinaansa.

"Niin, sit mä tapasin Konstan ku se oli luennoimas meidän koulus. Ja se sano mulle et mä voin vielä ihan hyvin pelastuu jos mä vain otan Jeesuksen sydämeeni. Et mulla olis vielä kaikki ovet auki tulevaisuudes jos mä antasin elämäni Jumalalle. Ja musta se tuntu aluks liian hyvältä ollakseen totta, mut sit mä tulin tänne ja löysin mun uuden perheen täältä" tyttö kertoi ja hymyili kyyneltensä välistä, "kaikki on ollu mulle tosi ihania. Ja mä tykkään tosi paljon---"

"Ja oletko sinä nyt ottanut Jeesuksen sydämeesi?" Konsta keskeytti myötätuntoisesti hymyillen.

"No oon! Mut täytti jotenkin semmonen hyvä olo. Semmonen et kaikki järjestyy. Ja et mulla on täällä uus koti. Ja et mun kaikki synnit on anteeks annettu. Ja et Jeesuksen avulla mä voin taistella Saatanaa vastaan, eikä mun tarvii tehä sitä yksin. Jumala on antanu mulle uuden voiman siihen." tyttö kertoi ja huudahti sitten: "Kiitos Jeesus ku oot mun turvana!"

Tämä sai yleisön joukossa aikaan raikuvat aplodit ja Konsta ohjasi tytön hymyillen lavalta takaisin istumaan. Juuri tällaisista hetkistä Konsta piti. Vaikka kaikki kunnia hyvästä työstä kuuluisikin Jumalalle, ei Konstankaan osuutta sielun pelastusprosessissa ainakaan aliarvostettu. Konstan ei tarvinnut miettiä sitä vaihtoehtoa että skitsofreeninen tyttö olisi ohjattu mielenterveysviranomaisten pakeille, sillä vaikka tyttö oli edelleenkin yhtä sekavassa mielentilassa kuin ennen, oli hän nyt sentään onnellinen, ainakin toistaiseksi ja niin kuin niin monen muunkin ailahtelevaisen nuoren kohdalla, myös tämän tytön kohdalla Konsta oli onnistunut kanavoimaan olotilat siten, että kaikki hyvät olotilat olivat lähtöisin Jeesuksesta ja pahat olotilat Saatanasta. Tällä tavoin tyttö saattoi kamppailla balanssinsa kanssa antaen ilolle ja kivulle konkreettiset vastuunkantajat.

"Niin, meillä on myös mukana ihan uusi Luojan lapsi. Johannes, tulisitko vähän tänne?" Konsta huikkasi lavalta ja sai Palli-Anteron säpsähtämään tuoliltaan.

"Ihan rohkeasti vain, Johannes. Tule tänne vähän esittäytymän." Konsta jatkoi ja hymyili rohkaisevasti.

Palli-Antero nousi arasti tuoliltaan ja laahusti sitten epävarmoin askelin seisomaan Konstan vierelle, katsoen tätä hämmentynyt ilme kasvoillaan.

"Niin, minä ajattelin että josko näin uutena tulokkaana kertoisit vähän itsestäsi", Konsta sanoi.

"Jaa-a, mitähän mä sanoisin. No mun nimi on Kervisen Johannes ja mä oon trukkikuski semmoisessa mölkkypeli-tehtaassa…" Palli-Antero kertoi ja pälyili epävarmasti yleisöä kohti jotka kaikki katsoivat häntä kiinnostuneena ja hymyillen, "ja tuota niin…tuota tuota…en mä nyt tiedä mitä muuta mä tässä---"

"Niin, tämä Johannes etsii vielä paikkaansa Jumalan suuressa suunnitelmassa ja on tullut tänne etsimään sitä oikeaa tietä…ja voin kertoa että sinä olet tullut oikeaan paikkaan," Konsta sanoi ja sai myönteleviä vastauksia yleisöltä, "annetaanpas Johannekselle oikein aplodit rohkeudestaan ja halustaan etsiä vastauksia isoihin kysymyksiin."

Yleisö puhkesi suosionosoituksiin ja jälleen kerran Palli-Antero tunsi olonsa kuninkaaksi. Tämä todellakin oli jotain ennen kokematonta hänen elämässään. Tämä myöskin toi hänelle ihan uudenlaista rohkeutta, ja hän suoristi ryhtiään.

"Johannes…Jeesus on rakastanut meitä kaikkia niin paljon että hän on kuollut meidän syntiemme tähden. Sen vuoksi ensimmäinen askel Jumalan valtakuntaan on tunnustaa syntinsä. Jos sinä Johannes haluat ottaa Jeesuksen sydämeesi, tulee sinun tunnustaa syntisi ja rukoilla niihin anteeksiantoa," Konsta kertoi pitäen samalla kättään toverillisesti Palli-Anteron olkapäällä.

"Jaa nytkö?" Palli-Antero kysyi.

"Mikäs sen parempi paikka on kuin Jumalan ja ystävien edessä?"

"Jaa no tuota…onhan noita toki…syntiäkin tullu varmasti tehtyä…" Palli-Antero mutisi ja katsoi ylös mietteissään

"Niin, kukapa meistä synnitön olisi," Konsta sanoi nopeasti väliin.

"Niin kai se on…mitäs tuota niin…kerronko mä ihan kaikki, vai?"

"Kerro kaikki vaan. Usko mua kun sanon että siitä tulee tosi hyvä olo kun saat kaikki ulos," Konsta sanoi rohkaisevasti ja käveli lavalta takaisin istumaan.

"No joo, tuota niin…mistäs mä sitten aloittaisin…no aloitetaan nyt vaikka ihan alusta. Ensinnäkin mun nimi on tosiaan Johannes mutta kaikki mun tutut sanoo mua Palli-Anteroksi."

Yleisö vilkaisi toisiaan epäuskoisesti.

"Mä sain sen nimen jo pikkupoikana. Mä olin sellaisen maatalon poika ja meillä oli navetassa lehmiä. No mun piti niitä sitten aina päästä vähän taputtelemaan mutta kun poikanen vasta olin niin mä kannoin aina mukanani sellaista jakkaraa. Varmaan joka iltayö ennen nukkumaan menoa mä kuljin se jakkara kädessä navettaa kohti ja kerran kun olin sinne taas menossa jakkarani kanssa niin isäukko siihen sitten tokaisi että Sä oot poika kyllä kans yks Palli-Antero. Meillä sattui olemaan mukuloita silloin kylässä ja ne kuuli sen ja siitä se sitten levis---"

"Mutta hyvä Johannes, eihän lehmien taputtelu ole syntiä, sehän on herttaista että---" Konsta yritti keskeyttää.

"Niin en mä nyt niitä ihan pelkästään taputellut jos ymmärrätte mitä ajan takaa. Eihän siihen pelkkään taputteluun nyt mitään jakkaraa olis tarvinnukkaan, mutta mutta…"

Yleisö kohahti hieman mutta Palli-Antero oli juuri päässyt hyvään alkuun ja jatkoi samaan syssyyn:

"Niin sitten kerran vähän isompana poikana mä piilouduin semmoisen Pellisen ulkohuussin alle. Mä odotin että se rovasti Pellisen sisko olis tullu sinne pissaamaan mun niskaani. Se oli niin kuuma kissa ettette usko. Nännitkin aina nöpötti niin mukavasti paidan läpi. Mutta siinä kävikin sitten niin että se olikin se Pellisen isoäiti joka sinne tuli vääntämään oikein kunnon tortut mun päälleni. Eipä sillä, jotenkin sekin kyllä kiihotti---"

"Tuo ei Johannes nyt ehkä ole ihan---", Konsta pyrki keskeyttämään vilkaistessaan samalla yleisön järkytyksestä kalpeita kasvoja.

"Kyllä se mun mielestä on. Synti. Ihan selvä semmoinen", Palli-Antero sanoi ymmärtäessään väärin Konstan aloituksen ja jatkoi: "Sama kun silloin kun kerran tilasin ulkomailta postimyynnistä semmoisen videon missä joku mies hakkaa naisen kuoliaaksi omalla kullillaan. Täytyy sanoa että se video kyllä kiihottikin, mutta ei se sitten käytännössä se homma toiminut kun yritin sitä kikkaa kerran huoratalossa. Mäiskin menemään tuntitolkulla ja ne huorat vain nauroi. Oli sen jälkeen muuten kulli ihan mustana ja särki niin pirusti, ette osaa edes kuvitella, sitä särki niin saatanasti että joka kerta kustessakin jouduin karjumaan niin lujaa että aina jostain lehahti varisparvikin pakoon."

"Kiitos Johannes, mutta meillä alkaa olemaan jo loppuvirren aika joten jos---"

"Joo siitäpä tulikin mieleeni yks aika siisti homma", Palli-Antero päästeli menemään tässä vaiheessa jo rinta rottingilla, "nimittäin mä oon tehnyt joskus aikanani runonkin, johon vuodatin sisimpääni. Se varmasti sopis hyvin tähän vaiheeseen sen virren sijaan, jos herra pastori ei pahakseen pane."

"No tuota itse asias---"

"Saitte ylipuhuttua! Eli: tämä kertoo elämästä ja siitä, miten joskus olisi syytä hiljentyä ja palata niiden perimmäisten kysymysten äärelle."

Seurakunta hiljentyi kuuntelemaan Palli-Anteroa ja Konstakin alkoi säteillä toivoa. Palli-Antero kakisteli kurkkuaan ja aloitti sitten kuuluvalla äänellä:

 

Oodi Mummoni Vitulle

 

Ei mäntypuusta,

ei norsunluusta,

kuin tykin suusta,

mistäpäs muusta.

 

Äiti rakkain,

sielt tullut on vain,

elon sulta sain,

kuin maatuska ain.

 

Jos voisin tul ennen,

veljesi oisin,

miks mummoni poven,

itsellein soisin.

 

Pask tul toisesta,

emäin tul tästä,

pask tul toisesta,

minä tul siitä.

 

Tää säe ei oo sulle,

isoäitini rakas,

tää on sun rutkulle,

jonne palaan viel takas.

 

"Nyt Johannes taitaa riittää---", Konsta pyrki väliin.

"Niin joo, siitä kullilla mätkimisestä vielä: se jäi loppupeleissä niin kovasti kaivelemaan mieltä, etten saanut edes nukuttua pitkään aikaan. Mietiskelin vaan että tekniikastako se sitten olis kiinni. Sitten kun mun pamppu siitä vähitellen parani, niin ajattelin että nythän tää homma selvitetään. Aloin harjoittelemaan sitten sitä mätkimistä ja kun enhän mää tietty ketään akkaa siihen kehdannut pyytää - kuvitelkaapa nyt itekin jos joku tulis kysymään semmoista - niin tuotaniinniin ajattelin sitten harjoitella naapurin kissalla. Se olikin toinen virhe, minkä tein. Nimittäin se pirulainen otti ja raapas niin pahasti, että mulla meni esinahka remonttiin. Piti ihan lasarettiin asti lähteä paikkailtavaks. Mullahan on vieläkin aika rankan näköinen vekki tuolla kullinpohjassa, oottakaas kun mä näytän."

"NYT JUMALAUTA PALLI-ANTERO PIDÄT SAATANA SEN TURPAS KIINNI JA PAINUT HELVETTIIN SEN KYRPÄS KANSSA HEILUMASTA SIELTÄ!!!" Konsta karjui täyttä soittoa, mikä sai yleisön järkyttyneet katseet kääntymään tällä kertaa häneen. Joku nuorempi tyttö yleisön joukossa oksensi penkkinsä alle.

"Niin just, sitä mä tässä rupesinkin miettimään että mitä mä oikeastaan täällä teen…", Palli-Antero tuumi tyynenä ja vilkaisi rannekelloaan, "siellähän alkaa kylällä kohta Rismakan rock-festivaalit, munhan pitäis olla itse asiassa siellä eikä täällä… tervetuloa vaan Arjan kuppilaan kaikki halukkaat, joskin mä luulen ettei se oikein oo takakireille hihhuleille sopivaa ajanvietettä. Vaan ei kait siinä, jokainen omalla tyylillään. Se on moro!"

Tämän sanottuaan Palli-Antero sujautti elimensä takaisin lahkeeseensa, kipusi alas lavalta ja käveli varmoin askelin ulko-ovelle. Hän avasi oven ja astui ulos hämärtyvään iltapäivään, jättäen taakseen painostavan, järkyttyneen hiljaisuuden.

 

29. JUHLAT PYSTYYN

Arja käveli hermostuneesti edestakaisin ja söi kynsiään. Oli Rismakkarockin ilmoitettu aloitushetki. Hänen järjestämänsä äänimies PA-kalustoineen oli jo valmiina ja soitteli levyjä sekä vielä ajankulukseen testaili laitteitaan, jotka oli asetettu Pub Arjan takapihalle ajetun rekan lavalle. Rismakan vaatima ruoka- ja juomatarjoilut Pub Arjan backstageksi järjestettyyn henkilökunnan taukohuoneeseen olivat jo odottamassa.

Sen sijaan taiteilijaa itseään saati luvattuja artisteja ei näkynyt missään. Hän oli jo tunti sitten soittanut Rismakalle ärtyneen puhelun ja kysynyt kuinka pian taiteilija oikein tulisi ja koska artistit olivat luvanneet tulla.

"Tulossa ollaan. Autossa ollaan justiinsa, artistit on kyydissä ja valmiina räjäyttämään tajunnat radalle", Rismakka oli sanonut ja taustalta oli kuulunut hedelmäpelin rytmikkäästi puputteleva tuplausmelodia. Tilanne näytti huolestuttavalta sillä paikalle olivat jo tulleet ensimmäiset liput maksaneet vieraat.

Festivaalialueeksi aidatun alueen sisäpuolella, metsän reunassa, lähellä lavaa istuskeli Minttu sekä hänen kolme kaveriaan: Carla, Heidi ja Jonna. Tytöt naukkailivat siidereitään ja yrittivät päästä juhlatunnelmaan.

"Siis Sinkkuelämää oli aivan ihana eilen!" Minttu kaakatti. "Paras kohta oli ehdottomasti se ku Samantha sai oikein kunnolla munaa niiltä haitilaisilta huumekauppiailta ennenku se meni hoitonsa luo."

Jonna innostui: "Joo ja ku Miranda päätti nuolettaa ittensä jokaisella vastaantulijalla, jolla on punanen kravatti ja sit niiden kanssa, joilla ei oo punasta kravattia. Tai ku sen dildo teki tenät ja se meni hierottamaan pimpsaansa autopesuriin. Siis aivan mieletöntä et joku voikin olla niin avoin seksuaalisten halujensa kanssa. Oi että ku mua rupes himottamaan. Ihan pakko saada random parrua tänään! Tai jos ei sopivaa ehdokasta löydy, niin mehän voitais Minttu taas hoidella toisemme..."

"Katohan Minttu, sun miesystäväs tulee," Heidi sanoi ja nyökkäsi kohti porttia josta juuri astui sisään Leif Hiivainen, mahtipontisin askelin, vanavedessään koko hovinsa Palli-Anteroa lukuun ottamatta.

"Ei se mua enää paljon kiinnosta. Hyvä pano se vaan oli, ei mitään muuta," Minttu sanoi hartioitaan kohautellen.

"Jahas, ei muuta kuin syömään, juomaan ja naimaan", Poju tuumasi ja suunnisti välittömästi kohti terassille rakennettua anniskelu- ja ruokailutilaa. Muut seurasivat perässä ja oluenjanoisina jopa kiilasivat toisiaan kuin pikkupojat.

Poju tilasi Maukalta oluen lisäksi myös tavanomaisen Tuhti Poika-annoksensa, johon tuli lisukkeeksi myös uunimakkarat ja alkupaloiksi sipulirenkaita.

Miehet kokoontuivat pöytäänsä, löivät rahapanokset lastulevyyn ja jakoivat kortit pelatakseen kylänmiesten Black Jackia, sököä. Leif selvitti kurkkuaan ja aloitti.

"Ryssät ostaa ihan mitä tahansa täältä, jos se sattuu olemaan järven rannassa ja hiekan kanssa. Kunta myy sieltä Rutulammen rannalta sitä vanhan paperitehtaan myrkkymaata tonnilla hehtaari."

"Meinaatko, että ne tulee Moskovasta tänne ostamaan pelkän tontin ja ottavat vasaran käteen? Ja mistä hiekat?", Poju jatkoi.

"En kuule Poju ollenkaan. Nikulaisen Karilla on tuolla kunnan rajalla vieläkin se hiekkamonttu, josta se meinaa tehdä sen Nikulammen tekojärven ja kalankasvattamon. Kari myy sieltä niitä hiekkoja pois, että se saa ojitukseen ja kaloihin rahaa ja hyvät reitit veneille. Sillä on jo kunnanjohtajan luvat ja kaikki, mutta rahat puuttuu."

"Meinaatko sitten itse rakentaa mökin sinne?", Pontus kysyi.

"Ammattikoulussahan ne niitä elementtimökkejä tekee. Se on Suomen paras työllistäjä ammattikouluista. Ne on erikoistunut niiden elementtien tekemiseen ja kokoamiseen, ja niitä menee niinkuin häkää Latviaan ja Bulgariaan ja noihin. Ne saa valmiiksi leikattua romupuuta sahalta, joka taas saa ilmaiseksi harjoittelijoita ammattikoululta. Se on semmoista puuta joka on ensimmäisen talven jälkeen niin huonossa kunnossa, että kun siihen kusee, menee koko mökki nurin. Ne tekee niitä monta vuodes, ja kaikista otetaan kuva, ja sitten ne viedään kaatopaikalle."

Leifin hymy leveni, ja hän jatkoi.

"Ja mulla on myyjäkin. Sebastian on Viron mustalaisia, puhuu venäjää niinkuin Kareliini, ja se vihaa ryssiä enemmän kuin Raatteentien lesket. Se mies ei välitä mistään muusta kuin rahasta, mutta se myisi vaikka liimapurkin ravihevoseksi kun saa puvun päälle ja meijerivoilla jakauksen kuntoon. Mutta Lefaa se ei kuseta, koska Lefa tietää, että tämän hevosmiehen siskonpoika on myös tämän poika, ja suku ei semmoisesta touhusta tykkää. Ilman sukua mustalainen ei ole yhtään mitään."

"Siinä olisi kyllä näkemistä, että Lefa asioi Lindemannien kanssa, mutta siinä ei ole mitään uutta, että se asioiminen onki kiristystä.", Aarre sanoi jakaessaan kortteja.

"Eipä ole Halla-Aho mitään mustalaisista puhunut.", tokaisi Poju väliin.

"Ei kai sillä nyt saatana ole väliä, mitä se saatanan isänmaanpetturi sanoo. Meinaan, sehän ei ole käynyt edes armeijaa. Se on kans niinkuin se Valjennon edesmennyt poika.", tölväisi Leif ylimielisesti.

"Jaa, no ei mikään ihmekään, ettei ole mustalaisista puhunut", Poju totesi tyhjentäen lähes täynnä olevan oluttuoppinsa.

"Katos vain, sieltä tulee herra nimismieskin", Leif sanoi ja miehet kääntyivät katsomaan portista sisään astuvaa nimismies Lapiolahtea joka sisään päästyään alkoi kävellä ympäriinsä ryhdikkäästi tärkeän näköisenä, kädet selkänsä takana ja näytti jokseenkin reviiriään vartioivalta kukolta. Hän mulkaisi siideriä juovia tyttöjä ja marssi sitten hermostuneesti käyttäytyvän Arjan luo.

"Hyvää iltaa, rouva Putko," Lapiolahti sanoi ja nyökkäsi tervehtiessään, pitäen yhä käsiään selkänsä takana.

"Iltaa iltaa," Arja sanoi tuhahtaen ja vaikutti poissaolevalta.

"Niin et sitten huvilupaa muistanut anoa tälle tapahtumalle," Lapiolahti sanoi virallisen oloisesti.

"Pidä sinä Lapiolahti se turpas kiinni!" Arja ärähti ja vilkaisi miestä palavin silmin.

Lapiolahti säikähti Arjan pahantuulisuutta, otti askeleen taaksepäin ja kukkoileva ryhtikin katosi miehestä sillä samalla hetkellä.

"Noniinnonäin eiköhän me nyt kuitenkin taideta kattoa läpi sormien. Mitäs pienistä kun ei pienetkään meistä. Eihän sitä nyt yhdellä paperinpalalla ennenkään oo juhlittu, vai mitä. Josko vaikka sumppia sais niin sujut oltais. Ehkä vielä porsaat sen kahvin kanssa, muttei sikaa säkissä kuitenkaan. Näin se homma etenee. Noniinnonäinnoniinnonäin..." Arja oli viittä vaille valmis kuristamaan Lapiolahden tämän omalla solmiolla, mutta lähtikin sitten juoksemaan takapihan yli kohti parkkipaikkaa, nähdessään miten Rismakan Alfa Romeo saapui juuri pihaan kolisten ja mustan savun saattelemana.

Rismakka nousi ulos kuskin paikalta ja pelkääjän paikalta kikatteleva Lea. Arja ryntäsi paikalle ja aloitti saman tien huutamisen:

"Missä saatanassa sitä on luuhattu? Täällä on väkeä jo ties kuinka paljon eikä artisteja näy missään. Mistä vitusta tässä nyt on kysymys?"

"Rauhoitu toki, ei hätä ole tämän näköinen", Rismakka sanoi sovittelevasti ja pyrki koskettamaan Arjan olkapäätä sovinnon elkein mutta Arja riuhtaisi miehen käden pois.

"Niin kato, ne nyt ilmoittikin ettei ne pääsekään tulemaan. Lauri Tähkän manageri oli kato buukannu samalle päivälle kaks keikkaa ja Kotiteollisuudella oli keikkabussi hajonnu---" Rismakka selitteli. Todellisuudessa hän ei ollut soittanut yhdellekään mainostamistaan bändeistä. Osittain hän oli unohtanut soittaa, osittain kyse oli pelkästä saamattomuudesta ja ehkäpä jokin miehen sisällä viestitti myös siitä tosiasiasta, ettei hänellä todellisuudessa ollut mitään kontakteja ja nekin kontaktit mitä joskus oli ollut, olivat katkenneet Rismakan jäädessä heille velkaa joko runsaasti rahaa, palveluksia tai katteettomia lupauksia.

Arja avasi suunsa raivoa puhkuen, mutta Rismakka keskeytti hänet muuttaen samalla ääntään vieläkin sovittelevammaksi:

"Mutta meillä kävi nyt kuitenkin paremmin kuin hyvin. Tää on kato oikeastaan parempi vain näin. Meillä on kato Timotei."

"Timotei?" Arja kysyi epäuskoisesti.

"Laaksosen Timotei", Rismakka sanoi ylpeänä ja veti viereensä autonsa takapenkiltä miehen joka muistutti henkoset bussin pakoputkesta ottanutta Aarne Tenkasta selkäsaunan jäljiltä. "tässä on kato niin pitkän linjan laulaja että jotkut hemmetin Lauri Tähkät kalpenee. Timotei vetää kato sielulla ja antaa vuodattaa sisintään taiteen hyväks. Aivan toista ku nää kylmäkiskoiset rahan perässä juoksevat niin sanotut "artistit". Olishan se muutenkin ollu ihan turha roudata tänne jotain kalliita aloittelijoita, joilla on vielä korvantaustatkin märkänä kun voidaan saada ihan itse mestari."

Niin, aikoinaan tämä mies oli tunnettu nimellä Timotei Laaksonen. Pieni vaaleakutrinen enkeli, joka esitti Tenavatähti-ohjelmassa kilpailukappaleenaan Täti Monikan. Seppo Hovi pyysi jo ennestään riehaantunutta yleisöä esittämään vielä uudet aplodit tälle luontaiselle esiintyjälle, jonka tulevaisuus tulisi olemaan yhtä tähtiloistoa. Tänä päivänä hän oli Timppa, 28-vuotias moponkorjaaja joka asui isävainaansa mökkirähjässä ja teki töitä kaljapalkalla. Vaaleiden kutrien tilalle oli tullut paennut hiusraja, joka peittyi kätevästi Valmetin lippalakilla. Lauluhommatkin olivat taakse jäänyttä elämää. Joskus - noutaessaan uutta pontikkaerää kauhavalaiselta pikkuserkultaan - Timppa saattoi eksyä karaoke-kuppilaan aikomuksenaan vetäistä pari biisiä ("Laita se PeeÄmmÄmmPee. Laita kato Täti Moonika.") Hoitamatta jäänyt paniikkihäiriö kuitenkin vesitti esitykset lähes joka kerta. Ainoastaan humalatilan ollessa tarpeeksi korkea paniikki ei saanut valtaa. Silloinkin tosin Timppa nieleskeli jo laulun ensimmäisissä fraaseissa ja karaoke-yleisö sai seurata, kuinka se iso mies oikein itkee sitten kun patoluukut kunnolla avataan.

"Aivan sama, nyt on joka tapauksessa tilanne se että jonkun on mentävä lavalle. Siellä ihmiset odottaa jo", Arja hätyytteli, "voi saatanan Rismakka minkä teit."

"No niin, mennääs sitten. Lea sä voit mennä vaikka ekana. Me siirrytään Timotein kanssa bäkkärin puolelle, niin saa mies avata ääntään ja valmistautua," Rismakka sanoi ja alkoi raahata Timoteita mukanaan, Lean pomppiessa vierellä jännittyneenä.

"Hitsit mua jännittää," Lea hihkui ja kikatti.

"Ei muuta kuin annat palaa vaan, sitähän varte tänne on tultu," Rismakka sanoi.

 

30. VERKOSSA

"Olen miettinyt tätä juttua. Ymmärsin että pyyntöni oli todellakin älytön. Kymmenentuhatta. Sehän on mieletön summa. Anteeksi, että vaivasin sinua tällä."

Veijo tuijotti tekstiä hetken hämmentyneenä. Sen jälkeen ruudulle alkoi ilmestyä lisää tekstiä:

"Olet todella ihana ihminen. Niin herttainen ja auttavainen. Mutta se että vaadin sinua lähettämään niin paljon rahaa tytölle, jota et ole edes koskaan tavannut. Sehän on ihan hullua. Voitko antaa anteeksi?"

"Rakas, mikä sinua vaivaa?" Veijo sai kirjoitettua vastaukseksi.

"Ei mikään kulta. Tajusin vain että tein väärin. Minun on nyt vain löydettävä joku toinen ratkaisu, että voimme olla yhdessä", tyttö vastasi.

"Et sinä mitään väärin tehnyt. Ja ethän sinä vaatinut, sinähän vain pyysit," Veijo vastasi.

"Niin, mutta väärin se oli silti"

Veijo punnitsi tilannetta. Tyttö oli todellakin vakavissaan ja jokin Veijon sisällä kertoi siitä, että tässä oli nyt kohtalon hetket käsillä. Tyttö arvosti häntä ja rakasti häntä, mutta millaisen vaikutuksen Veijo voisikaan tehdä nyt ihan oikeasti auttamalla tyttöä. Tuo nuori kaunotarhan tulisi palvomaan häntä. Ihana, suomalainen mies joka pyyteettömästi auttoi rikkaan kaunottaren ulos korruptoituneesta Afrikasta. Ensimmäistä kertaa Veijo vakuuttui ihan täysin siitä, että tyttö puhui täysin totta ja sillä samalla hetkellä Veijo myöskin teki päätöksensä siitä, että tyttöä oli autettava.

"Kulta, minä lainaan sinulle ne rahat, ei se ole mikään ongelma."

"Ei sinun tarvitse."

"Ei niin, mutta minä haluan", Veijo vastasi, "huomenna menen pankkiin ja siirrän ne rahat tilillesi."

"Oikeastiko?"

"Oikeasti."

"MINÄ RAKASTAN SINUA!!!!"

"Niin minäkin sinua!"

Se oli iso summa rahaa. Veijo tiesi että siinä katoasi kutakuinkin kaikki säästöt hänen tililtään, mutta hän oli nyt varma että tulisi saamaan kohta sellaiset summat takaisin, ettei yksi kymppitonni sinne tai tänne tuntuisi missään. Sitten kun se tapahtuu, niin moni ihminen saakin nöyrtyä. Valjennon Veijo ei koskaan unohda!

 

31. TUHLAAJAPOJAN PALUU

"Moi vaan kaikille. Mä oon Lea Hakkarainen ja mä ajattelin..." Lea sanoi mikrofoniin ja alkoi sitten koputella sitä, "toimiiks tää?"

"Toimii!" äänimies huusi, "olis se ny saatanan ihme jos ei funkkais! Siinä on kuule Sennheiserin SKM viiskakssatanen kiinni! Vittu Neumannin kookoo-satavitosella elementillä! Vähän toista maata dynamiikka ku jossain kusisten karaoke-räkälöiden marketti-mikeissä. Toimiiks tää? Vittu kyllä se on jossain ihan muualla kuin mikissä se vika, jos ei hommat tolla paketilla lähe skulaamaan!"

"Niin mä ajattelin tosiaan laulaa teille nyt ekana semmoisen biisin kuin Ei Oo, Ei Tuu. Tän mä omistan kaikille teille pelimiehille: älkää luulko että niin helpolla pääsette näihin pöksyihin. Ostakaa ees paukku ensin, hihihi." Tämän sanottuaan Lea nyökkäsi äänimiehelle, joka painoi play-nappulaa ja Lea alkoi laulamaan karaokenauhoitteen päälle.

"No voi jeesus sentään…" Leif sanoi ja tuijotti Leaa suu auki.

"Ottaako eteen vai?" Poju kysyi virnuillen.

"No ei saatana ota! Tuo akka kuulostaa justiinsa samalta miltä se näyttääkin", Leif tokaisi lähes kiukustuneena Pojun vihjaisusta.

"Mutta tiedänpähän yhden kelle varmasti kelpais tuokin," Aarre totesi.

"Missä se Palli-Antero muuten on? Ei kai taas vaan jossain Jeesus-hommissa?" Poju pohti.

"Se mies on menny pilalle. On se saatanan sääli. Sen nyt viimeksi olis luullu uskoon tulevan. Sellainen hampuusi", Leif totesi harmistuneena.

"Siinä paha missä mainitaan," Aarre sanoi ja samassa muutkin huomasivat miten Palli-Antero astui portista sisään, katseli hetken ympärilleen ja alkoi sitten suunnistaa kohti hirviporukkaa.

"Jahas…mitäs se tuleva kirkkoherra tietää? Onkos taivaspaikka jo selvillä?" Leif tivasi heti kun Palli-Antero oli kuuloetäisyydellä.

"En tiedä siitä, mutta jos ei tuota karvamyllyään vilauttelevaa votakkaa kohta viedä muualle määkimään, niin otan välittömästi äkkilähdön tuonpuoleiseen nimikoidulla hopealuodilla", Palli Antero sanoi. "Vaan kyllä sitä silti nussis. Vähän niinku mopolla lumisateessa: pipo vaan tiukasti silmille ja kaasu pohjaan. Ehkä kun purkais lastinsa tuohon sen tuhkakupilta haisevaan monttuun niin noi hampaatkin vois siitä valkaistua. Tai jos ei sitä niin ainakin tuo raakkuminen loppuis."

Aarre räjähti nauramaan:

"Palli-Antero on tullut takaisin!"

"No helvetti, enhän mä mihinkään jäädäkseni. Mutta se täytyy kyllä sanoa että oli niin tiukkalihaisia akkoja siellä uskovaisten porukoissa ja monetkin varmasti aivan käyttämättömiä. Miettikää nyt kun ne säästelee itteään aviovuoteeseen. Se yksikin näytti siltä että kun sitä kattoin niin mietin että varmasti tulis kulliin jopa kuolio kun sisälle tuikkais, olis niin tiukka meinaan niin tiukka tavara ettei pääsis veri kiertämään."

Tämä sai jo muutkin vakuuttumaan siitä että Palli-Antero oli jälleen oma itsensä ja tilanteen kunniaksi Leif innostui jopa tarjoamaan Palli-Anterolle tuopin, mikä oli varsin erikoislaatuista anteliaisuutta hänen taholtaan.

 

32. VAHINKO KIERTÄMÄÄN

Konsta ajoi Camarollaan ylinopeutta kohti kotiaan. Hän hakkasi rattia nyrkillään ja kirosi ääneen. Ensimmäistä kertaa uransa aikana hän oli tehnyt arviointivirheen ja siitä virheestä hän joutui nyt maksamaan ihan kaiken.

Kun Palli-Antero oli lähtenyt salista, oli hän pyrkinyt rauhoittelemaan yleisöä, puhumaan lämpimiä Jeesuksesta ja saamaan taas tunnelman entiselleen mutta kaikki oli ollut liian myöhäistä. Osa ihmisistä alkoi saada paniikkikohtauksia ja pyrkivät ryntäilemään ulos, osa huusi kurkku suorana ja suu vaahdossa Konstan olevan väärä profeetta ja osa taas kiemurteli lattioilla ja hoki: "Polttaa! Polttaa! Synti! Ota se pois! Polttaa!" Vanhemmille muoreille Palli-Anteron, kuten kenenkään muunkaan miehen, sukukalleuksissa ei ollut mitään uutta, mutta väkijoukon hurmos sai heidätkin puhumaan kielillä ja huutamaan paholaista lopullisesti pois Herran talosta.

Kaiken kukkuraksi vanhempi nainen juoksi lavalle, sytytti mekkonsa tuleen ja pyysi huutaen että Jeesus polttaisi hänestä kaiken saastan. Mekkoa yritettiin sammuttaa mutta ohut tekokuitu paloi nopeasti naisen päällä ja vei mukanaan sekä ihokarvat, että naisen tukan. Saatiin soittaa ambulanssi ja totta kai paikalle tuli myös poliisi, sekä lehtimiehiä.

Se oli Armon Lasten loppu se. Tämä herätysliike oli saanut kultin leiman otsaansa ja se tulisi hajoamaan. Lisäksi Konsta saattoi huomata miten arvostus häntä kohtaan oli jäsenien silmissä romahtanut sillä hetkellä kun hän itse oli menettänyt malttinsa. Hän tiesi varsin hyvin miten näissä piireissä kyllä heiteltiin niitä ensimmäisiä kiviä surutta. Siihenhän Konstakin oli ryhmäläisiään ohjannut. Tuomitsemiseen. Nyt ryhmää ei tosin enää ollut.

Ja kaikesta tästä saattoi syyttää vain yhtä ihmistä. Johannes Palli-Antero Kervistä, jonka kohdalla Konsta oli tehnyt arviointivirheen ottaessaan hänet mukaan.

Konsta yhä pohti, kääntäisikö autonsa, etsisi tuon kirotun, perverssin juntin käsiinsä ja ottaisi siitä ilmat pihalle. Vaihtoehto oli houkutteleva, mutta Konsta tyytyi menemään sieltä missä aita oli matalin. Kotona, kellarissa, odotti Jarkko. Tuo Jumalan hylkäämä kehitysvammainen saisi taas luvan tuta Konstan raivonpurkaukset. Konsta mietti mielessään tekevänsä tänä yönä jotain extremeä. Ehkä hän sahaisi Jarkolta varpaat irti tai vaihtoehtoisesti ruiskuttaisi lääkeruiskulla Tabascoa Jarkon virtsaputkesta sisään. Ainakin ensi alkuun voisi testata uutta hiomakonetta Jarkon ikeniin, jollei muuta keksisi.

 

33. KIITTÄMÄTTÖMYYS ON MAAILMAN PALKKA

"Nyt se saatanan Timotei lavalle ja vähän äkkiä! Ei tuota jaksa enää susikaan kuunnella!" Arja raivosi takahuoneessa, "siellä alkaa väki jo lähteä pois kun eivät jaksa tuommoista. Enkä ihmettele yhtään! Vaikka laitettais sinne lavalle krakovanmakkara ja tekoparta, niin nekin olis pelkästään parannusta tuohon esiintymiseen! Nyt vähän viivana lavalle, ennen kuin se taas menee haistattamaan niitä puhki palaneita ammoniakinhajuisia sukkahousujaan jollekulle!"

Olutpulloja oli kumottu jo monia ja Rismakka oli juuri maistelemassa viskipullosta Timotein kanssa.

"Jahas Timotei, se on äijän vuoro sitten", Rismakka hehkutti ja taputti Timoteita selkään. Timotei nousi vaivalloisesti ja alkoi laahustaa huojuen kohti ovea, Arjan katsoessa miestä tulisesti.

"Ja sun kanssas Rismakka mulla on vielä kana kynittävänä," Arja raivosi Timotein poistuttua.

"Niin niistä rahoista... Mä en halua olla mikään rahan perässä juoksija, tai mikään semmoinen negatiivinen, koska mä teen tätä rakkaudesta musiikkiin, mutta tässä on kuitenkin sisäänpääsyjä, narikoita ja hanamyyntiä. Manager's fee olis semmoinen hyvä luottamuksen osoitus ja sais muutakin kun kielen leivän päälle kato."

”Mitä hittoa sä sönkkäät?”, Arja huudahti ja verisuoni hänen päässään alkoi jo hälyttävästi pullistua.

”Niin no kun tässähän on ollut kaikenlaista menoa tän projektin osalta ja työtunteja on mennyt tosi reippaasti En mä millään tällä tasolla enää tämmöistä pelkkänä hyväntekeväisyytenäkään viitsi tehdä. Mä ajattelin että sä voisit maksaa ne viulut ihan vaikka vaan matkakorvauksina niin ei sitten veroa tarvii maksaa---”, Rismakka selitti samalla kun lavalta alkoi kuulua Timotein epävireinen mylvintä.

”Voi jumalauta saatana että on miehellä otsaaa!!!” Arja huusi, ”Sä oot saatana kaks kuukautta särpiny täällä kaljaa ilmaiseksi ja mitään muuta et sitten oo tehnykkään!”

”VAI EN OO MITÄÄN TEHNY?!” Rismakka raivostui puolestaan ja huusi suoraa huutoa, ”KATO NYT VÄHÄ MITÄ PUHUT! ILMAN MUA SULLA EI OLIS TÄÄLLÄ ESIINTYJIÄ JA ILMAN MUA TÄTÄ KOKO TAPAHTUMAA EI EDES OLISI!!!”

”JA SIITÄKÖ MUN PITÄIS SUA OIKEIN KIITTÄÄ?”, Arja huusi takaisin monta desipeliä voimakkaammin, ”MÄ EN OO SAATANA NUKKUNU KUUKAUTEEN STRESSIN TAKIA JA BAARI TULEE OLEMAAN 5000 EUROA MIINUKSELLA KUN ÄÄNIKAMAT ON MAKSETTU! SÄ LUPASIT HOITAA ESIINTYJIÄKIN MUTTA ET TEHNYT ASIAN ETEEN MITÄÄN JA ROUDASIT TÄNNE VAIN RYYPPYKAVEREISTAS. NYT RISMAKKA MUN MITTANI ON TÄYNNÄ! SUKSI NYT SAATANA KUUSEEN TÄÄLTÄ!”

”Sen minä kyllä teenkin. Helmiähän tämä sioille oli koko paska. Pidä sä saatanan sydämetön ämmä kapinen festaris, mutta älä tule sitten mulle ruinaamaan jos ei hommat skulaa ilman meikäläisen asiantuntemusta…”

”Voit uskoa etten tule,” Arja sanoi myrkyllisesti Rismakan marssiessa kyynel silmissään ulko-ovelle ja poistuessa siitä kuin kiukutteleva pikkulapsi.

Yhä kiukkua puhkuen Arja alkoi kerätä huoneesta tyhjiä pulloja ja saada aikaiseksi edes jonkinlaista järjestystä, kunnes yhtäkkiä kuuli miten Timpan joiku loppui ja kovaääniset ratisivat.

Samassa Rismakan ääni kaikui festivaalialueella. Mies oli mennyt lavalle ja varastanut mikrofonin Timpalta.

”Hyvä yleisö, nyt on niin että tämä tilaisuus joudutaan keskeyttämään, eli siis lopettamaan ihan kylmästi”, Rismakka puhui lavan reunalla aurinkolasit päässään. ”On ilmennyt seikkoja jotka tekevät tämän festivaalin jatkamisesta mahdottoman. Valitettavasti tässä nyt on ollut sellainen meininki, että kaikki on kaadettu yhden miehen niskaan. Laitoin tähän projektiin kaiken mitä oli antaa, mutta ilmeisesti se nyt ei kuitenkaan ollut riittävästi.”

Arja kuunteli marttyyri-tarinaa epäuskoisena ja astui ulos.

”Maailma on sydämetön paikka ja jossain vaiheessa se tulee jokaisella eteen että asiat pitää laittaa vähän niin kuin tärkeysjärjestykseen. Se on taiteen ja kulttuurin teossa monesti että kiittämättömyys on se ainoa palaute mitä---”

"Arja! Mä haluan rahani takaisin," Leif huudahti nähdessään Arjan kulkevan pihan poikki, "tämä on paskaa eikä täällä oo sitä mitä piti olla. Kuluttajana mulla on oikeus---"

"Totta kai teillä oikeus on, herra Hiivanainen saa rahansa takaisin heti kun maksanut sen miestenhuoneen peilin jonka hajotti kuukausi sitten," Arja tokaisi yhä raivoa uhkuen, käveli sitten lavan eteen ja huusi siellä seisoskelevalle Rismakalle:

"Nyt pois sieltä! Saatana etkö sä oo jo ittes munannu riittävästi? Kuulit varmaan että täällä vaaditaan jo rahojakin takaisin, aikooko herra taiteilija mahdollisesti osallistua takaisinmaksuun?”

Rismakka pyrki jatkamaan monologiaan mutta samassa Timotei hoipersi hänen luokseen ja poimi mikrofonin taas itselleen.

"Vittu nyt…biisi..tässä tulee.." Timotei sammalsi mikrofoniin kompastuen samalla piuhoihin ja kaatui naamalleen lavalle.

"Risto-Matti! Nakkaa nuo molemmat taiteilijat pihalle täältä niin saat juoda ilmaiseksi tän illan," Arja huikkasi.

Risto-Mattia ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Varmoin askelin hän asteli lavalle, otti Timoteista niska-perse-otteen ja kantoi miehen ulos. Arja katsoi miten miehen jalat katosivat näkökentästä. Risto-Matti oli humalastaan huolimatta reilu mies, ja tiesi, että ilmaisesta viinasta kannatti tehdä vähän ekstraa. Nimismies Lapiolahtea kohti tyrmistyneenä kävelevä Rismakka sai tuta suomalaisen viinaan menevän miehen kiitollisuuden niskassa, kun häntä otettiin hartiasta ja lahkeesta kiinni, ja heitettiin omasta tapahtumastaan heinäpaalin lailla ulos. Itkevä ja hoiperteleva Lea pakeni nopeasti taiteilija Rismakan jälkeen kusi reittä pitkin valuen. Risto-Matti palasi takaisin käsiään pyyhkien. Päivän hyvä työ oli tehty, ja nyt alkoi juominen.

Samassa lavan suunnalta kuului pari haitarin epävireistä sointua.

"Voi saatana," Arja tiuskaisi itsekseen nähdessään Aarren ilmaantuneen lavalla haitareineen.

"No niin, hyvä yleisö, hyvät naiset ja herrat," Aarre aloitti, "pistetääs sitten pelit soimaan, ettei ihan munille mene koko iltamat. Jos teillä on jotain toivekappaleita, niin tulkaapa vaan esittämään. Mä voisin vaikka aloitella tästä vanhalla kunnon Odessa-humpalla..."

Aarre oli kaukana ammattimuusikosta ja hän ei ollut myöskään mikään laulaja, mutta hän osasi viihdyttää. Aarre oli kuunnellut radiota ja aina haitarin ollessa lähellä oli hän opetellut soittamaan jotenkuten tunnistettavan haitariversion kappaleista. Englannin kieltä hän ei osannut, mutta hän osasi muuttaa tilanteen sanoituksiksi. Rismakkarockin nuoriso repesi suosionosoituksiin, kun Aarre lurautti haitarilla radiosta tutun kappaleen.

"Raa raa ra-a-aa. Syö rapaa Rismakkaa-a

Aarre, uu-lallaa, haitarii soittaa!"

(Sen esityksen tulivat kaikki muistamaan. Erään nuoren miehen kännykkäkameralla ottama video nousi nopeasti maailmanlaajuiseen suosioon maailmassa, josta Aarre ei ollut koskaan kuullutkaan. Aarre-kaka oli tuttu kahdellekymmenelle. Aarre soittaa Lady Gagaa oli tuttu kahdelle sadalle. Bad Romance haitarille oli tuttu viidelletoista tuhannelle. Old Finnish guy covers Bad Romance with accordeon taas oli tuttu kahdelle miljoonalle.)

Leif läpsytteli käsiään Aarren soiton tahdissa kunnes yhtäkkiä tunsi terävän läimäytyksen takaraivossaan. Hitaalla itsevarmuudellaan hän kääntyi katsomaan ja löysi takaansa Mintun joka katsoi häntä takaisin humalansekainen, katkera ilme kasvoillaan.

”Mitäs kuuluu?” Minttu kysyi terävästi, syyllistävällä äänellä.

"No mitäs Sarasteen likka. Long time no sii sii top. Onkos sitä punaset liput salossa kun noin kavereita tervehditään", Leif ilkkui.

"Kyllä sä tiedät, miksi mä tulin tähän”, Minttu sanoi päättäväisesti ja katsoi Leifiä katkeran kiukkuisesti.

"Taisit tulla Pojua moikkaamaan. Se kun niin tykkäisi ajella muutakin kuin Hiaceaan” Leif sanoi ja sain Pontuksenkin puuttumaan keskusteluun.

"Ja akkakaan ei anna. Sanoo että se on joko pusikko tai tulee ihottumaa." Poju jatkoi ja päästi taas ilmoille Pojumaisen, kihisevän naurun.

"Voi vittu te ootte saastasia äijiä. Sillon ku ette ajattele kullilla niin ajattelette noilla läskimahoillanne."

"Se menee kato niin, että suomalainen mies käyttää kaikkia kolmea. Ensin ajatellaan kullilla kun viedään ajelulle ja puhutaan pehmeitä. Sitten kun järki tulee mukaan, ajetaan pimatsu hiiteen hotellilta. Siinä vaiheessa kun on päästy vollottavasta akasta eroon, otetaan vatsa mukaan ja käydään syömässä kunnon porsaanleike." Leif sanoi ja taputteli tyytyväisenä vatsaansa.

”Vittu luuletsä et mua kiinnostaa joku tollanen---”

”Niin ja oikein ketterästi sä olitkin kuulemma tuon Lefan elintasomahan päällä pomppinut. Ja vielä kullinkipeänä soitellut perään seuraavat kaksi viikkoa”, Poju kailotti isoon ääneen siansilmät kiiltäen.

”Kolme viikkoa siinä taisi olla kun puhelin soi taukoamatta”, Leif kertoi naureskellen.

”Siis mitä vittua sä selität?” Minttu tiuskaisi hermostuneesti ja vilkaisi samalla ympärilleen tarkistaakseen paljonko uteliaita korvia oli ympärillä.

”No akalle mä kyllä jouduin kaikenlaista selittämäänkin kun se jo rupes ihmettelemään sitä kun puhelin pirisee jatkuvalla syötöllä.” Leif kertoi avoimesti samalla virnuillen.

”Käytitkö taas sitä ojanperkuu-selitystä?” Poju tiedusteli.

”Ei kun ei mun tarvinnu edes valehdella kun välillä sanoin että munajalostamolta soitetaan ja välillä että se on lautakauppias joka siellä rimpauttelee” Leif kertoi.

Poju, Palli-Antero ja Risto-Matti hörähtivät nauramaan räkäisesti. Minttu tuijotti Leifiä hetken suu auki eikä saanut sanaa suustaan. Lopulta hän kääntyi kannoillaan ja poistui koko alueelta kyynelten valuessa pitkin poskiaan.

 

34. KUOLLEIDEN AAMUNKOITTO

Kunnanjohtaja Mutikainen oli seissyt varjoissa ja kuunnellut pitkään toinen toistaan huonompia lauluesityksiä Rismakkarockin suunnalta. Suoli oli huutanut hätäänsä samalla kun Mutikainen oli tiirikoinut Rismakan Alfa Romeon ovea auki. Hän tiesi kenen autosta oli kysymys. Se oli se sama taivaanrannanmaalari joka oli kuukausi sitten istunut tunnin verran Mutikaisen työhuoneessa ja inttänyt itku kurkussa jotain käsittämätöntä jostain kunnallisista apurahoista, eikä miehestä meinannut päästä kirveelläkään eroon. Siksipä tämän taiteilijan auto sopikin paremmin kuin hyvin Mutikaisen tarkoitukseen.

Mutikainen avasi auton oven ja piteli vatsaansa jossa myllersi sietämätön kipu. Hän istuutui takapenkille ja huokaisi. Nyt kaikki oli enää niin kovin pienestä kiinni. Tästä illasta tulisi ikimuistoinen, hän ajatteli ja alkoi hapuilla vyötään auki. Samassa kuitenkin Imodium-tablettien liika-annostus sekä pitkällinen ulostamattomuus puuttuivat ikävällä tavalla kunnanjohtajan kohtaloon ja ennen kuin Mutikainen ehti tavoittaa metallisen vyönsolkensa, oli hän kuollut.

Ei kulunut kauaa kun Rismakka saapui autolleen, raivoten itsekseen jotain ihmisten sydämettömyydestä ja siitä miten taiteelle ei anneta tässä maassa mitään sijaa. Hän oli pyrkinyt purkamaan ahdistustaan Timoteille ja Lealle, mutta nämä kaksi olivat liian keskittyneitä vaihtamaan keskenään viinanhuuruista sylkeä, joten Rismakka oli pettyneenä ja hylättynä joutunut jättämään tuoreen pariskunnan ja suunnistamaan yksin kohti autoaan.

Rismakka haparoi matkapuhelimensa taskustaan ja soitti Alpon numeroon. Hän tarvitsi nyt kipeästi ryyppyseuraa, paikan missä nukkua ja henkilön jolle vuodattaa kaikki tuntonsa. Hyväntahtoinen Alpo sopi tähän kuvioon paremmin kuin kukaan muu. Hän valmistautui mielessään esittämään asian siten että juuri nyt, kolmelta yöllä olisi paras hetki pitää palaveri jonkun tulevan projektin takia johon Alpo voisi päästä osalliseksi. Hän mietti mahdollista kapellimestarikilpailua jossa Alpo voisi saada Sheet Erection Support Specialist-tittelin pitämällä nuottitelinettä kilpailijoiden edessä. Sen lisäksi Rismakka valmistautui kertomaan Alpolle koko mielipiteidensä kirjon ihmisten ahneudesta ja kyynisyydestä yleisellä tasolla. Hän antoi puhelimen soida ja odotti kuumeisesti Alpon vastaavan.

-------------------------------------------------------------------------------------Alpo Jalonen oli korviaan myöten veloissa ja kotonaan. "Ei tässä muuta mahda. Yksi saatanan muumio joka löydetään kuukausien tai vuosien päästä", hän ajatteli kerätessään entisen vaimonsa vanhentuneita unilääkkeitä tappavaan annokseen. Hän kaatoi pillerit suuhun, ja huuhtoi ne alas lempijuomallaan, eli rasvattomalla hyla-maidolla. Hän tunsi väsymystä ja lohtua. Pyyhe oli heitetty kehään. Hän vaipui voimattomana maahan, ja näki sohvansa jalan alta pilkottavan punaista paperia. Se lottokuponki. Ei sitä voinut enää lunastaa, joten olisi ihan turhaa edes yrittää oksentaa. Jalosen suku sammuisi nyt, hän ajatteli ja vaipui hitaasti ikuiseen uneen.

Jalosen suku ei kuitenkaan sammunut. Sinä samana päivänä kun hänen vaimonsa lähti Wilsonin matkaan olivat he harrastaneet aamulla hätäistä seksiä. Alpon suoritus oli unohtunut Wilsonin antaman kyydin alle kuin pieru tunkioon, mutta se suoritus oli tehnyt naisen kolmannen kerran raskaaksi. Kaikki oli selitettävissä piilevillä geeneillä. Wilson oli isä, eikä Alpo, koska sehän teki täysremontin kun toinen vain vaihtoi rikkinäisen lampun vilkkuvaan. Se, mitä Alpo Jalosesta oli jäljellä ajan ja raadonsyöjien jälkeen löytyi kolmen kuukauden kuluttua sohvan vierestä irvokkaasti tavoittelemassa sohvan jalan alle tarttunutta lottokuponkia.

-------------------------------------------------------------------------------------

Rismakka oli tuohtunut. Hän oli yrittänyt soittaa Alpolle kolme kertaa, mutta mies ei suvainnut vastata. Mitä parempaa tekemistä muka silläkin on? Temperamenttisesti Rismakka kiskaisi autonsa oven auki, istui kuskin paikalle humalastaan huolimatta ja sitten riuhtaisi oven kiinni mielenosoituksellisen voimakkaasti.

"Kato, Mutikainen! Mitä primus motor!", Rismakka hihkaisi huomatessaan taustapeilin kautta kunnanjohtajan takapenkillä.

"Ai saatanan saatana. Hyvä, että satuit vastaan. Mulla on idea semmosesta proggiksesta, joka nostais tän kylän kyllä siis niin korkeelle. Ei tarvi sanoo mitään, frendi. Mulla on kaikki suunniteltuna."

"Kato semmonen culture week by Rismakka and company. Runoja, performanssitaidetta, elokuvia. Saatais jengiä tänne ihan Ruotsista ja Venäjältä asti kattomaan, että miten meillä Suomessa tehään kulttuuria."

"Siinä vois kato olla meikän muotinäytös. Oon tehny vähä luonnoksia. Semmoista Haute Couture yhdistettynä rintamamieshenkeen. Se on tosi punk se rintamamies-meininki nykyään. Silleen kato vähä army style ja sit kellohame, sit semmonen klassinen hattu ja vittu vaikka Suomi-konepistooli.

"Army stylestä sais vaikka jotain semmosta vähä vaihtoehtosempaa leffaakin näytäntöön. Mä voisin leikata uudestaan vanhoja sotaleffoja ja tehä niistä taidekollaaseja. Tiesikkö että mä oon vanha hevibasisti? Voin vetää vähä groovee frendien kans siihen samalla ku sodan kauhut tulee esiin. Vois toimii taustanauhana."

"Ja tiätsä sit tää meikän kirjallinen juttu. Apostrophe - imago - medium on sen nimi. Mietin että kun kirjailijat on nykyään niin hanskoja, että ne alottaa jostain helposta. Tää on mun mestariteos. Siitä on parin sivun katkelmaki mulla himassa. Ihan sairaan kova. Se kertoo Suomen tarinan. Ihan siis kokonaan. Siitä lähtien kun ensimmäinen kala nousi maahan ja väänsi paskat Yyterin rannalle."

"Mulla on kans näytelmäki. Ihan monologi. Yks mies esittäis kaikki roolit. Mä tiedänki, kuka siihen tulis. Vittu itse Carl-Kristian Rundman. Mä olin kerran Jyväskylän junassa ravintolavaunus sen kans ja keskusteltiin vähän projekteista. Tosi maanläheinen kaveri. Ihan kunnolla nöyrä työnsä orja. Ihan varmaan lähtee mun proggiksiin mukaan."

"Se sano meikää ihan hyväks mieheks. Sano että älä nyt hyvä mies liikaa projekteja itelles ota. Sit mä sanoin, että taide on kovaa työtä. Se on pakko vaan paiskia kokopäiväduunia."

"Mut se näytelmä kertois itse asiassa mun suvun tarinan. Mun faijahan oli iso kiho Tampereen työväenteatterissa, mut sen nyt tietää kaikki ja mutsi kirjoitti niitä sen näytelmiä salanimellä. Se on mun elämän sankari siis Jeesuksen, Serge Gainsbourgin ja Muhammad Alin lisäks. Ihan niinku mun faijan tarinan naperosta eläkeläiseks ja ilman muita hahmoja pelkkänä monologina."

Rismakan isä ei ollut koskaan edes käynyt Tampereella saati muualla kuin kotikylässään ja työpaikallaan, eli maakunnan metsissä kaatamassa puita. Hänen äitinsä oli kotona kasvattamassa lapsia, ja Rismakka häpesi kumpaakin.

"Suomessa on kaikki modernin taiteen arvostus kuollutta! Mitä järkeä kun kaikki juntit vaan ajattelee kullilla ja mahalla. Missä on kunnon paskanheittotaide! Jouko Turkka ja Jumalan Teatteri takas!"

"Siis voi jumalavita modernis taitees on menty alas. Suomen kovin jätkä Pelle Miljoonaki on bussifirman mainokses ja sanoo: siististi cool. Suomi tarvii kato sankareita! Täällä ajatellaan kullilla ja mahalla silloin kun ei oo ketään jota kattoa ja sanoa voi jumalavita tossa on äijä jätkä."

"Mut sitä varten mä oon uhrautumas. Rismakka kyllä leikkaa oman jalkansakin sen eteen, että kulttuuria saadaan pelastettua. Tiätsä muuten, mä ajattelin pistää semmoisen ryhmän pystyyn, että mä ajan pappatunturilla täältä Prahaan koulujen taideopetuksen hyväks. Lapsista se kato alkaa."

"Mut asiat tärkeysjärjestykseen. Tää kulttuuritapahtuma jota mä meinasin, niin sen vois kans yhdistää mun runokirjan julkasuun. Se on vielä alkuvaiheessa, mutta mä oon nopea näis proggiksis kato ku priorisoi."

"Se on vaan ihan big boy juttu, kato. Tarvii vähän verorahaa, mut siitä sitä tuleekin."

Rismakan puoli tuntia kestänyt yksinpuhelu, jossa hän ehti mainita yhteensä satakaksikymmentä projektia, muutaman julkkiksen jonka on tavannut ravintolavaunussa ja uhonnut vetävänsä Timo Soinia käkättimeen kulttuurin puolesta, katkesi siihen, kun vainajan ummetus antoi vihdoinkin periksi. Huomattuaan jotain epätyypillistä takapenkillä istuvan yhtäkkisessä alleen laskemisessa tajusi lopulta hän tilanteen.

 

35. HERRAN PAINAVA SANA

Sormet syyhyten Konsta hapuili avaimiaan taskustaan. Kellarista ei kuulunut vielä ääniä, mutta pian sieltä tulisi kuulumaan sellaiset tuskanhuudot joille eivät edes itku ja hammasten kiristys vetäisi vertoja. Konstan iso omakotitalo oli kaukana muusta asutuksesta joten kukaan ei tulisi kuulemaan mitä tässä talossa tänään tapahtuisi.

Konsta tunsi adrenaliinin juoksevan villinä suonissaan avatessaan ulko-oven. Hän heitti laukkunsa tuulikaappiin, kenkien sekaan ja etsi pimeydessä väli-oven kahvaa. Vaikka koko maailma hänen ympäriltään räjähtäisi niin sentään Jarkko saisi tänään kärsiä. Hän käänsi välioven kahvasta ja avasi sen, vain tunteakseen täysin yllättävän, kipakan iskun otsassaan.

Konsta rämähti ulko-ovea vasten, joka avautui hänen painonsa alta. Hän pyöri talonsa portaat alas ja maahan iskeydyttyään irvisti tuskasta. Hän tunnusteli päätään ja tunsi jotain märkää ja lämmintä. Verta. Enempää hän ei ehtinyt asiaa miettiä, sillä samassa ulko-ovesta syöksyi Jarkko hänen peräänsä, käsissään se sama mielettömän iso, vanhan ajan vihkiraamattu, joka oli ollut Konstan kirjahyllyssä aitiopaikalla.

Jarkko mylvi vihasta alkaessaan mäiskiä Konstan päätä paksulla raamatulla, eikä ylipappi itse kyennyt tekemään mitään puolustaakseen itseään. Joka isku vihlaisi ikävästi ja teki Konstan olon entistä sekavammaksi. Psalmi-sivut lentelivät pitkin pihaa kun jo verestä tuhraantunut Raamattu nousi yhä uudelleen Jarkon käsissä hänen päänsä yläpuolelle ja iskeytyi taas kaikin voimin alas ruhjoen Konstan päätä muodottomaksi.

Jarkon mylvintä muuttui karjumisen ja itkun sekoitukseksi. Samassa mies repäisi raamatusta tukun sivuja ja iski ne nyrkkinsä sisällä Konstan suuhun, katkaisten samalla Konstan kaikki etuhampaat.

"Syö syö syö!", Jarkko hoki ja runttasi sivuja uudestaan ja uudestaan sisään avonaiseen suuhun, "mulkku setä! syö se!"

Vielä kerran Jarkko kohotti Raamatun ilmaan ja iski niin lujaa kuin jaksoi. Kuului rusahdus Konstan kallon haljetessa eikä mies näyttänyt enää elon merkkejä. Jarkko pudotti Raamatun käsistään ja alkoi laahustaa kohti porttia. Siitä mies löysi tiensä pikkuteitä pitkin valtatielle jonka varrelta ystävälliset poliisisedät ymmärsivät poimia hänet kyytiinsä.

Vaikka Jarkko oli sekavassa mielentilassa, saatiin hänen kotipaikkansa selvitettyä. Jo parin päivän kuluttua Jarkko pääsi takaisin palvelutalolle ja vieläpä pyttipannupäivänä. Vaikka kokemus oli ollut hänelle rankka, tutussa ja turvallisessa paikassa hänen olotilansa rauhoittui ja mahan täyteen saatuaan hän jo kokosikin iloisena pienoismalli-paloautoaan.

Kukaan ei tulisi koskaan puuttumaan Jarkon elämään palvelutalossa. Vaikka suuret salaliitot olivatkin tarua, pieniä oli enemmän kuin kukaan osasi kuvitellakaan. Yksi salaliitto sattui vastaamaan tähän hälytykseen: verinen, kehitysvammainen mies oli harhaillut pitkin lähiön katuja. Komisariot Jääskeläinen ja Seppälä olivat löytäneet miehen, paikan mistä tämä oli tullut ja ruumiin maasta. Ruumis tultaisiin viemään patologi Ylanderille, joka tulisi kirjoittamaan raporttiinsa, että keski-ikäinen mies oli kuollut onnettomuudessa. Kaatui suuri kirja kädessä portaissa. Löi päänsä monta kertaa. Polttohaudataan. Salaliiton taustalla oli yksi saunassa tehty sopimus, josta kaikki tulisivat pitämään kiinni. Jos joku sekaantuu lapsiin tai kaappaa ja lukitsee kellariin, tapetaan se saatanan paska itse. Kukaan muu ei saisi tietää. Tällä kertaa ei tarvinnut tappaa.

 

36. TILIT SELVIKSI

Veijo ajoi Passatillaan iloisesti vihellellen. Nyt oli kulunut kaksi viikkoa siitä kun hän oli siirtänyt lähes kaikki säästönsä tytölle ja kertomansa mukaan tyttö oli päässyt matkaan. Ymmärrettävästi tyttö ei pystyisi ottamaan yhteyttä matkan varrelta, mutta tänään hänen pitäisi saapua Amsterdamiin ja oli luvannut ottaa yhteyttä heti sinne päästyään.

Veijo eli muutoksen aikaa ja hän oli tehnyt sen hyvin selväksi sekä itselleen että muille. Aamupäivällä hän oli ajanut työpaikalleen ja käynyt irtisanomassa itsensä tavalla, jonka oli aina halunnut tehdä. Hän oli noussut pomonsa työpöydälle seisomaan ja kussut kaikkien pöydällä lojuvien papereiden päälle, pomon katsoessa häntä hölmistyneenä. Sen jälkeen hän oli juossut ympäri toimistohuoneistoja, huoritellut naistyöntekijöitä sekä hajottanut kahviautomaatteja.

Iltapäivällä hän oli sitten hymyssä suin ajanut Marketan luo, mukanaan paperi jonka avulla luovutti koko talon velkoineen Marketan riesaksi. Veijo ei itse halunnut penniäkään siitä roskasta, kunhan vain saisi nukkua siellä vielä yhden viikon. Marketta oli suhtautunut tilanteeseen ärsyyntyneen välinpitämättömästi mutta laittanut silti nimensä paperiin, jonka jälkeen Veijo oli vielä huoritellut sekä Marketan että Annikki-mummin ja suditellut lähtiessään pihaan kunnon jäljet.

Nyt oli vielä viimeinen haave toteuttamatta. Veijo ajoi ex-talonsa pihaan ja pysäköi autonsa paikkaan josta naapurit näkivät sen varmasti. Sitten hän kävi hakemassa autotallistaan moukarin ja katsoi vielä hetken autoaan, jossa oli ollut melkein aina jotain pikkuvikaa.

"Saatanan kusipäänatsien kokoama Aku Ankka-romu, mä murjon sut päreiksi!" Veijo karjaisi ja löi ensimmäisen moukarin iskun auton konepeltiin. Sitä seurasi aggressiivinen mäiskiminen, eikä Veijo väsynyt ennen kuin kaikki lasit olivat rikki, renkaat puhki, murjottu katto painoi penkkejä alas, lamppujen paikalla oli vain epämääräinen rykelmä johtoja ja konepeltiä oli hakattu niin kauan, että moottori oli pudonnut pohjan läpi maahan.

Urakkansa jälkeen Veijo oli väsynyt, mutta onnellinen. Kello lähenteli puolta yötä kun hän laahusti tarkistamaan sähköpostiaan. Tyttö ei ollut lähettänyt mitään ja pieni huolen väre kulki Veijon lävitse. Ettei vain olisi sattunut mitään.

Seuraavan tunnin ajan Veijo napsutteli sähköpostinsa päivitä-nappia ja odotti. Minuutin tuntuivat kestävän ikuisuuden eikä mitään kuulunut. Eikä hänen puhelimensa soinut vaikka tytöllä oli hänen numeronsakin.

Hermostuneena Veijo käveli ympäri taloa ja yritti keksiä jotain tekemistä odotellessaan. Hänen silmänsä osuivat Ränni-lehteen, jonka Poju oli jättänyt hänen asuntoonsa. Aikansa kuluksi hän istui sohvalle, hymähti Pojun etukanteen kirjoittamalle, loukkaavalle kehotukselle ja alkoi selailla lehteä. Eroottiset kuvat eivät juuri nyt saaneet hänen mielenkiintoaan, sillä juuri nyt hän halusi vain yhtä ainoata kaunotarta. Siitä huolimatta Veijo teki parhaansa syventyäkseen lehteen sivu kerrallaan. Yhtäkkiä hänen silmänsä kuitenkin levähtivät apposen auki.

Lehden sivulla keimaili hänen Afrikan rakastajattarensa. Kyseessä oli koko aukeaman mittainen kuvasarja, jossa tämä amerikkalainen tyttö, nimeltään Lily Sapphire, sekä strippasi että otti parrua joka reikään.

Sillä samalla hetkellä Veijo jo tajusi koko kuvion. Joku oli huijannut häntä ja esiintynyt afrikkalaisena, pulassa olevana tyttösenä, käyttäen amerikkalaisen pornotähden valokuvaa houkuttimena. Veijo huusi suoraa huutoa ja repi lehden kappaleiksi.

 

37. SUN LUOTASI LÄHTISI EN

Minttu istuskeli poreammeessa ja antoi kuplien hyväillä ihoaan. Hän siemaisi hieman punaviiniä lasistaan ja hymyili onnellisuuttaan. Kynttilät valaisivat huoneen ja kylpyhuoneeseen tulvi ruoan tuoksu keittiöstä, jonne Orvo oli juuri mennyt tarkistamaan uunissa hautuvaa kalaa. Kyse oli yrteillä ja valkoviinillä maustetusta siiasta, Mintun lempiruoka, jota Orvo valmisti hänelle mielellään. Lisukkeeksi oli tiedossa kasvisgratiinia, sekä uuniperunaa, mutta jälkiruoka oli vielä salaisuus, vaikka Minttu arvelikin se olevan mansikoita valkosuklaa-tuorejuusto-kermavaahdolla.

Hetkeksi Minttu sulki silmänsä ja muisteli viime yötä. He olivat rakastelleet koko yön takkatulen ääressä, porontaljan päällä kun ulkona paukkui pakkanen. Orvo oli maailman paras rakastaja, Minttu mietti. Niin ihanan huomaavainen ja hellä. Orvon sylissä Minttu tunsi tavoittavansa taivaat eikä mikään maailmassa voittanut sitä tunnetta. Minttu hymyili miettiessään niitä lukuisia orgasmeja joita Orvo oli hänelle antanut.

"Se on melkein valmista", Orvo huikkasi keittiöstä. Hitaasti Minttu nousi vedestä ja alkoi kuivata itseään. Pian Orvo ilmestyikin kylpyhuoneeseen jo pukeutuneena ja hymyili Mintulle lämpimästi. Hänen silmänsä loistivat puhdasta rakkautta Minttua kohtaan, hänen tarttuessaan pyyhkeeseen ja alkaessa auttamaan Minttua kuivaamaan itseään.

"Kiitos", Minttu sanoi hymyillen ja sai vastaukseksi suudelman niskaansa.

"Tuoksut hyvältä", Orvo sanoi ja kuljetti hetken sormiaan Mintun hiusten seassa. Minttu kikatti heleästi ja kääntyi suutelemaan Orvoa. Heidän kasvonsa tavoittivat hitaasti toisensa. Minttu tunsi Orvon ihon hohkaavan lämpöä, kun heidän nenänsä pyyhkäisivät hellästi huulten koskettaessa toisiaan. Se suudelma maistui makealta, ihan samalta kuin viikko sitten kun Orvo oli kosinut Minttua koulun juhlasalissa. Se oli se sama koulu, jossa he aikoinaan olivat olleet samalla luokalla. Sieltä heidän tarinansa oli alkanut ja sinne Orvo oli järjestänyt kukkakoristelut, sekä jousikvartetin ja kutsunut Mintun paikalle. Minttu oli ollut pakahtua onnesta kun Orvo oli polvistunut, avannut hänen eteensä rasian. Rasiassa oli ollut ohut, mutta kaunis sormus, jonka timantit olivat hohkanneet tanssisalin korkeista ikkunoista sisään pakenevassa kuunvalossa.

"Minttu Saraste. Tuletko vaimokseni", Orvo oli kysynyt ujosti hymyillen.

Mintulta oli menneet jalat alta, ja kyyneleet valuneet vuolaana virtana hänen silmistään.

"Totta kai, Orvo. Totta kai." Hän oli sanonut tärisevin äänin.

Minttu havahtui lämpimistä muistelmistaan Orvon suudelmaan.

"Menen kattamaan jo pöydän, tule sitten kun olet valmis", Orvo sanoi, kosketti vielä hellästi Mintun poskea ja katosi keittiöön.

Minttu pyrki valmistautumaan nopeasti, mutta silti huolella. Orvon seurassa hän halusi näyttää itsestään ainoastaan parhaimman puolen, sillä tuo ihana mies ansaitsi vain parasta.

Kaikkialle leijaili herkullisen ruoan tuoksu ja keittiön pöytä oli katettu, kun Minttu saapui paikalle. Pöydällä paloi myös kynttilät joiden heijastukset välkehtivät kiiltävistä astioista. Orvo oli laittanut gramofoniinsa Tony Bennettin levyn soimaan, joka lisäsi romanttista tunnelmaa vielä entuudestaan.

"Ole hyvä, rakas. Käy pöytään", Orvo sanoi hymyillen. Miten seksikäs tuo hymy olikaan.

"Kiitos kulta," Minttu vastasi ja suuteli Orvon otsaa.

Siinä ruokaillessaan he keskustelivat tulevista häistä. Minttu sai vapaasti tehdä häistään sellaiset kuin oli aina halunnut ja ne tulisivatkin olemaan todelliset prinsessahäät, eikä varakkaana miehenä Orvolla ollut mitään ongelmia sellaisia järjestää. Häämatka, sen he tekisivät Roomaan ja siitä kuherruskuukaudesta tulisikin sitten pitkä.

"Tiedätkö miten paljon minä sinua rakastan?" Minttu kysyi Orvolta kun häämatka-suunnitelma alkoi olla selvä. Orvon kasvoille nousi lämmin, onnellinen hymy ja hän avasi suunsa vastatakseen, mutta samassa outo ääni sai Mintun katsomaan olohuonetta kohti. Gramofoni oli soittanut levyn loppuun ja sen neula hyppi oudolla tavalla. Kuului sarja naksutuksia, sitten toinen sarja yhä voimistuen ja kolmas. Minttu tuijotti laitetta epäuskoisena ja kääntyi sitten katsomaan Orvoa.

Minttu alkoi kirkua. Orvo oli yhtäkkiä muuttunut kuolemankalpeaksi ja istui nyt Mintun edessä isosetänsä rippipuku yllään, lierihattu päässään. Hänen kaulassaan oli punaiseksi hankautuneita jälkiä, eikä hän enää hymyillyt vaan irvisti rujosti.

 

38. ÄIDEISTÄ PARHAIN

Minttu heräsi omaan huutoonsa. Hetken hän joutui haukkomaan henkeään ennen kuin hengitys tasaantui. Nyt hän kuuli koputuksen ovelta ja tajusi että tuo sama ääni oli tullut hänen uneensa. Vaivalloisesti hän etsi sekamelskan seasta pikkuhousujaan ja edes jonkinlaista t-paitaa. Koputus jatkui yhä kiivaampana. Oli Mintulla ollut ennen ovisummerikin mutta se oli ollut rikki viimeisen puoli vuotta.

Lopulta Minttu löysi päälle pantavaa ja laahusti krapulaisena ovea kohti. Hän tunsi vieläkin sykettä alapääsään sen jälkeen kun he olivat viime yönä Tonin kanssa juoneet ja nussineet. Toni oli Mintun nykyinen "fuckbuddy", joka nyt syystä tai toisesta oli taas ilmeisesti häipynyt Mintun luota jonnekin jo aamulla.

Raskaasti huokaisten Minttu räpelsi turvalukon auki ja avasi oven. Hämärässä, kaikuvassa käytävässä seisoi kaksi jakkupukuihin sonnustautunutta, silmälasipäistä naista ja heitä saattamaan tullut poliisi.

"Armi Tuikkala, lastensuojelun sosiaalityöntekijä", toinen naisista esittäytyi kylmän virallisella äänellä, "me tulimme tänne suorittamaan huostaanoton."

Oli kulunut puolitoista vuotta siitä kun Minttu oli eronnut Stygästä ja harrastanut seksiä Leifin kanssa. Yhdeksän kuukauden kuluttua noista ajoista, oli Minttu synnyttänyt lapsen. Lapsen, jonka isästä ei ollut tietoa. Aluksi Minttu oli pyrkinyt saamaan Leifin vastuuseen. Kun se ei ollut onnistunut, oli hän yrittänyt saada syytä Stygän niskoille. Loppujen lopuksi hän oli huomannut käyneensä läpi yli 20 eri isävaihtoehtoa, eikä kukaan heistä ollut halunnut ottaa isän tehtäviä vastaan.

Eipä siinä, olihan Minttu halunnut lapsen pitää kun semmoiset ovat niin ihania ja suloisia, mutta pian lapsen syntymän jälkeen Minttu olikin huomannut että ne myös haisevat, parkuvat ja vaativat hoitoa. Sitä paitsi Minttu halusi bilettää.

Synnyttäminen ja valvotut yöt olivat saaneet Mintun kasvot vanhenemaan monia vuosia, mutta se ei hillinnyt menoa. Enemmän vain meikkiä ja provosoivampia vaatteita. Enemmän bileitä, alkoholia ja seksiä. Sosiaalitädit tosin olivat ahdistelleet Minttua jo pidemmän aikaa ja nyt heillä oli ilmeisesti mitta täyttynyt.

"Tulkaa sisään," Minttu sanoi väsyneesti. Tässä tilanteessa hän ei jaksanut taistella tuulimyllyjä vastaan. Vieköön jos haluavat.

"Missäs se vauvasi oikein on?" sosiaalityöntekijä kysyi.

"Se on…se on…", Minttu änkytti ja vilkaisi ensin lastenvaunuihin, mutta löysikin sieltä vain tyhjiä siideritölkkejä. Seuraavaksi Minttu tarkasti vauvan sängyn, mutta ei sieltäkään löytynyt vauvaa.

Loppujen lopuksi kaikki kolme naista kulkivat hädissään ympäri pientä asuntoa ja etsivät vauvaa joka puolelta. Heistä jokainen alkoi jo suoranaisesti hätääntyä, kunnes joku ymmärsi vilkaista pyykkikoriin. Siellä, Mintun visvaisten pikkuhousujen ja muiden hien ja parfyymien sekoitukselta haisevien vaatteiden joukossa makasi hämmentyneesti jokeltava pikkuvauva, jonka Minttu oli sinne humalapäissään viime yönä vahingossa laittanut.

Sosiaalityöntekijät katosivat Mintun asunnosta varsin nopeasti vauva mukanaan ja oven suljettuaan Minttu lyyhistyi seinää vasten ja itki. Hän itki niin, että ei saanut hengitettyä. Hän toivoi tukehtuvansa, mutta tunsi että se ei ollut mahdollista. Hän nousi pieninä palasina, tärisevänä ja räkäisenä, velttona sätkynukkena ylös ottaen eteisen naulakosta tukea.

"Voi vittu tätä elämää", hän huokaisi tuskaisesti ja palasi vielä hetkeksi mielessään uneensa Orvosta.

 

EPILOGI

"Kippis", he sanoivat hymyillen ja kilistelivät lasejaan. Aurinko paahtoi mukavasti laivan kannelle, jossa Jomppa ja hänen miesystävänsä Krisse istuivat aurinkoa ottaen, rentoutuen ja nauttien Long Island Ice Teata.

Laiva suunnisti kohti Haitin Labadeeta, mutta tämä päivä kuluisi merellä.

"Täytyy sanoa että mä oon aina halunnu lähteä Karibian risteilylle," Krisse sanoi aurinkolasiensa takaa.

"Mä en osannut koskaan edes haaveilla tästä. Kuvittelin aina että näille reissuille lähtee vain rikkaat," Jomppa vastasi.

"Mutta niinhän se onkin. Rikkaat sekä ne joilla nyt vain jostain syystä sattuu olemaan kymppitonni ylimääräistä rahaa", Krisse virnuili ja katsoi Jomppaa, jota ei ollut aikoihin nähnyt yhtä hyvällä tuulella.

Kun Krisse - tuo ammattikoulun 35-vuotias ATK-tukihenkilö - oli ensi kerran tavannut Jompan, oli tämä ollut täynnä tuskaa ja ahdistusta tultuaan petetyksi, hakatuksi ja vainotuksi. Kun Krisse oli lopulta kuukausien yhdessäolon jälkeen kuullut Jompan tarinan, oli hän palanut halusta kostaa sille ihmiselle, joka hänen rakastaan oli menneisyydessä niin kaltoin kohdellut. Jompalle asia oli selvinnyt vasta kun Krisse oli jo varannut heille Karibian risteilyn.

Mukava, viilentävä merituuli pöllytti heidän hiuksiaan auringon paahteessa kun he jälleen kerran kohottivat lasejaan.

"Veijolle," he sanoivat yhteen ääneen, kilistivät lasejaan ja nauroivat päälle räkäisen naurun.