1. Pojat Kansan Urhokkaan...
Kaikki alkoivat olla paikalla. Nimenhuudon jälkeen nimismies Lapiolahti lähti noutamaan paikalta puuttuneita. Eihän heitä koskaan ehdittäisi saada näihin kutsuntoihin mukaan, mutta pakollinen teatteri oli joka vuosi järjestettävä. Upseeristo suoristi ryhtiään pöydän ääressä ja jo kerran palsamoitu yläasteen rehtori yritti pyrkiä samaan arvokkuuteen noustessaan estradille. Jotkin krapulaisista nuorista pitelivät särkevää päätään rehtorin aloittaessa kunniakas palopuheensa. Hänen äänensä värisi, sillä hän koki joka vuosi suuren liikutuksen koskettavan sisintään, nähdessään entisten oppilaidensa – noiden poikaviikareiden - suorittavansa ensiaskeleensa miesten maailmaan.
Eturivissä torkkui Pasi Kekäläinen, joka oli aikanaan ollut oikea piikki opettajiston lihassa. Poika oli mm häpäissyt liikunnanopettajan Wartburgin pakoputken. Rehtorilla oli pala kurkussa kun hän mietti, miten tuostakin jullista tulisi vihdoin mallikansalainen autuaan tietämättömänä siitä että kuukauden päästä Kekäläinen tulisi tappamaan paljain käsin hänelle sängynpeitteestä karjuneen alikersantin ja myöhemmin tukehduttamaan itsensä palasaippuaan kasarmin "putkassa". Toki vanhuudella ja liikuttuneella mielentilalla oli huonokin puolensa: puhe tahtoi rönsyillä asevelvollisuudesta rehtorin omaan Kiinan matkaan (minkä todenperäisyydestä ei ollut mitään tietoa) ja jopa kaarnakuoriaisen lisääntymisseremonioihin.
Orvo pyrki pitämään mielenkiintonsa yllä, vaikka ei rehtorin puhe mitään uutta tarjonnutkaan. Hänen vierustoverinsa tuntuivat olevan enemmän keskittyneitä valtion tilaisuudessa tarjoamiin almuihin: rutikuiviin juustosämpylöihin ja kupilliseen edellisenä päivänä keitettyä kahvia, jonka hienostunut maku muistutti naapurin huoltoaseman pihan multakasoja. Tuoksukin oli aromikasta kuin Kaskisten sellutehtaan piippujen löyhkä.
Seuraavaksi oli esiintymisvuorossa paikallisen sotaveteraanijaoston edustaja Carl Lehvonen (oikealta nimeltään Kaarlo, mutta halusi itseään kutsuttavan Carliksi). Hänen tehtävänsä oli kertoa pojille tosielämän kokemuksia sota-ajasta ja sivaltaa nuorukaisia syyllisyyden miekallaan, mikä edesauttaisi kunniavelan tuntoa. Tosiasiassa upseerisukuun syntynyt Lehvonen oli viettänyt sota-aikansa komentokorsussa kaukana rintamalta ja sodan jälkeen ollut morfiiniriippuvuutensa takia jopa mielisairaalassa. Varsinaisesta rintamaelämästä hänellä ei ollut tuon taivaallista käsitystä, mutta tarinoita silti riitti nuorille korville. Kokoomuksen kansanedustajaksikin pyrkinyt Lehvonen omasi hyvät puhelahjat ja upseeriveri toi karismaattisen olemuksen, mikä piti uneliaimmatkin kuuntelijat hereillä.
Lopulta pääsivät upseerit asiaan. He antoivat kattavan informaatiopaketin eri joukko-osastoista ja aselajeista. Informaatiotulvan jälkeen jokaisen tulisi täyttää hakupaperit toivomaansa paikkaan. Orvo oli jo oman päätöksensä tehnyt aikoja sitten, mutta keskittyi silti esitelmään.
”Sitten on muka vaihtoehtona tietysti vielä sivari, mutta sinnehän nyt ei kukaan halua, eihän?” jäykän oloinen, armeijan palkkama luennoitsija mainitsi ja sai aikaan naurunhörähdyksen nuorissa, mikä taasen sai aikaan tyytyväisen ilmeen upseerien kasvoilla.
Esitelmän jälkeen oli tullut aika hakea omat hakupaperinsa pöydältä. Meri- ja ilmavoimia varten tarvittiin oma erityinen kaavakkeensa, maavoimia varten riitti pelkkä perinteinen toivomuskaavake. Orvo pyöri pöydän äärellä, mutta ei kyennyt löytämään haluamaansa kaavaketta. Lopulta hänen silmänsä osuivat huoneen toiseen nurkkaan. Pienelle pöydälle oli asetettu häpeäkaavakkeet, mitkä oli tarkoituksella printattu kirkuvan vaaleanpunaiselle paperille. Määrätietoisesti Orvo käveli huoneen toiseen päähän ja poimi tyttömäisen paperin käsiinsä, keräten samalla kaikkien paheksuvat ja hämmästelevät katseet.
Nimellisen ”käännä päätä ja yskäise”-lääkärintarkastuksen Orvo läpäisi A-papereilla jonka jälkeen olikin aika siirtyä upseerien kuulusteltavaksi. Kohteliain elkein hän ojensi räikeän vaaleanpunaisen anomuslappusensa pöydän takaa tulisesti tuijottaville miehille.
”Ja sinähän et sivariin mene!” paperin vastaanottanut upseeri ärähti ja rypisti paperin käsissään, ”mene heti hakemaan uusi anomuspaperi”
”Miksi?” Orvo ihmetteli.
”Koska minä sanon niin!”
”Kaikella kunnioituksella, herra luutnantti,” Orvo vastasi, ”Suomessa vallitsee siviilipalveluslaki, jonka 12. pykälän perusteella Teidän on vastaanotettava hakemukseni.”
Luutnantti murahti närkästyneenä jotain toisinajattelijoista sekä pelkuruudesta ja komensi Orvon ulos.
2. Pojasta Polvi Pahenee
Oli kaunis kesäinen päivä. Orvon Annikki-mummin pieni kotitalo oli jo pitkään kaivannut kattoremonttia ja nyt oli löytynyt vihdoin sopiva viikonloppu jolloin koko suku pääsi paikalle mummia auttamaan. Osa suvun miehistä heilui katolla ilman paitaa asiantuntevan näköisinä ja osa kantoi lautaa ja muita rakennustarvikkeita katon reunalle pystyyn. Suvun naiset taasen häärivät keittiössä ja huolehtivat talkoomiesten ruokahuollosta. Lapsukaiset leikkivät pihalla innoissaan.
Oli tullut taas se hetki päivästä, jolloin Annikki-mummi huusi miehet katolta alas syömään. Tarjolla oli mm. karjalanpaistia, perunoita, lanttukukkoa sekä sienimuhennosta. Leivän virkaa toimittivat riisipiirakat sekä sortavalaiset peruna- sekä ohrakakkarat. Kahvin kanssa (jonka Annikki itse aina jauhoi) oli tarjolla Hanna-tädin kakkuja sekä pullataikinaan leivottu rahkapiirakka. Mummin luota ei koskaan tarvinnut lähteä tyhjin vatsoin.
Jossain vaiheessa pöytäkeskustelu ajautui suvun nuorten miesten tulevaan asevelvollisuuteen. ”Mihinkäs pojat aikovat inttiin mennä?” Jalmari-setä tiedusteli Orvolta ja hänen serkkupojiltaan. Jani-serkku kertoi menevänsä Niinisalon tykistöprikaatiin, Jussi taas Kajaaniin. Klaus-eno oli pakahtua ylpeyteensä; olihan Tuukka juuri hyväksytty Uttiin laskuvarjojääkäreiden kylmäpäiseen eliittiin. Lopulta tuli Orvon vuoro.
”Lapinjärvelle”, Orvo vastasi kaataessaan itselleen lisää mummin itse tekemää piimää.
”Jahas…mikäs siellä on?” Jalmari-setä kysyi.
”Siviilipalveluskeskus”
Tuli hiiren hiljaista. Ikään kuin ulkona lennelleet pääskysetkin olisivat lopettaneet kirskumisensa. Jopa Viljami-vainaan vanha kaappikello pysähtyi, Ritva-täti arveli jälkeenpäin että sodassa kuolleen Viljami-vainaan haamu sen kellon pysäytti. Ainoat äänet olivat ruokailuvälineiden äänet, sillä järkytyksestä huolimatta jokainen jatkoi syömistään ikään kuin autopilot-toimintona.
Hiljaisuus kesti kymmenen minuuttia, kunnes Juhku-eno alkoi karjua kurkku suorana itkun ja raivon sekaista ulinaa ja kaatoi samalla keittiön pöydän niin, että evakko-ajan lautaset hajosivat pieniksi palasiksi lattialle ja pöytään nostetut tuoreet mannapuuro-täytteiset sultsinat koristivat nyt tuvan seiniä. Kirnupiimäkin valui pitkin Klaus-enon silkkistä Christian Dior -solmiota. Hajonneet lautaset olivat ne samat lautaset, jotka olivat säilyneet Viipurista asti, ja joista oli joka vuosi syöty perhereseptin mukaan tehtyjä vatruskoita isoisoäidin muistoa kunnioittaen. Uudesta sukupolvesta tosin Orvo oli ainut joka oli tuon perhereseptin vaivautunut opettelemaan.
Samalla kun kaikki perheen miehet joutuivat pitelemään kiinni Juhku-enosta, ettei tämä ryntäisi Orvon kimppuun ja tappaisi tätä siihen paikkaan, lakaisi Annikki-mummi itkien sirpaleita lattialta ja ilmoitti kovalla äänellä: ” Orvo on oikeassa! Sotavoimat on paholaisen keksintö! Sottaan mie Viljaminkii menetin. Ei sellaista aikaa toivo---”
”Vittu laitokseen säkin joutaisit saatanan seniili harppu!!!” Juhku-eno keskeytti Annikki-mummin karjumisellaan.
Siinä vaiheessa Annikki-mummille saatiin jo juosten hakea nitroja piirongin laatikosta, samalla kun karjuva ja huitova Juhku-eno kannettiin ulos rauhoittumaan lukitun ulko-oven taakse. Mies oli lähes psykoosin partaalla ja Klaus-eno joutui murtamaan tämän käsivarren ennen kuin ukko saatiin irrottamaan otteensa tuvan ovenkarmeista. Aikansa ulko-ovea potkittuaan ja hakattuaan vaahtoava Juhku-eno tyytyi monottamaan veljenlastensa polkutraktorit palasiksi ja virtsaamaan pihalla olevan leikkimökin oveen. Kun tilanne siitä hiukan rauhoittui, nähtiin parhaaksi että kaikki palasivat omiin koteihinsa. Mummin katto siinä tosin jäi sitten korjaamatta.
3. Meit' Entisajan Sankarhenget tervehtää
Orvon äiti Marketta oli juuri poiminut ostoskoriinsa purkillisen mäntysuopaa, kun hyllyjen takaa ilmestyi lihava, barettipäinen mies maastohousut jalassa.
”Ootko sä sen sivarin äiti?”
Marketta tunnisti miehen välittömästi. Tämä oli Kauno Kekäläinen, paikallinen alkoholisoitunut militaristi joka tosin itse oli aikoinaan erotettu armeijasta käytettyään alikersantin asemaansa väärin pakottamalla erään alokkaan ”leikkimään imuria” siivouskomerossa. Moisia homoseksuaalisia piirteitä Kauno ei toki koskaan itse myöntänyt vaan kertoi kyseessä olleen sosialistien metkut ja väitti vain yksinkertaisesti olevansa liian hyvä armeijaan. Kauno oli myös mielestään herättänyt kauhua ja pelkoa piirtelemällä hakaristejä paikallisen ompelimon seinään ja soittelemalla pilapuheluita turkkilais-pizzeriaan, piereskelemällä puhelimeen ja haukkumalla kokkia mokka-kikkeliksi.
”Kyllä, meidän Orvo on juuri aloittanut siviilipalveluskoulutuksen Lapinjärvellä” Marketta vastasi tyynesti. Hänelle Orvon valinta ei ollut ongelma, toisin kuin miehelleen Veijolle, joka ei enää ollut halunnut nähdäkään poikaansa Annikki-mummin kattotalkoiden jälkeen. Aina kun Orvo tuli käymään kotona opiskelijaboksistaan, katosi Veijo koko viikonlopuksi perheen kesämökille.
”Pidä huoli että teillä on palovakuutus kunnossa… ja ovet lukittuna…” Kauno ilmoitti ja katosi hyllyjen taakse. Kylmät kauhun väreet kulkivat pitkin Marketan selkäpiitä.
4. Hurraa! Me Teemme Laivoja
Orvo oli juuri saapunut Lapinjärven siviilipalveluskeskukselle. Kämpät oli jaettu ja Orvo purki tavaroitaan repusta. Aikaa Lapinjärvellä tulisi viettää kuukausi, mutta viikonloppuisin toki pääsi käymään kotona. Orvo oli ottanut mukaansa vain kaikkein tärkeimmät: vaatteita viikon ajalle, muistiinpanovälineitä, hygienia-varustuksen, urheiluasun sekä hieman viihdykettä (kirjoja ja musiikkia pääasiassa).
”Siviilipalvelus on rangaistusmuoto” Orvon rastapäinen, etnohenkisiin vaatteisiin pukeutunut kämppäkaveri selosti sätkää kääriessään . Nuudelitukkainen kirpputorimainos pauhasi kuin Zetor-traktori Nat King Colen sametinpehmeän tulkinnan päälle jonka kokoelmalevyä Orvo kannettavalla cd-soittimellaan yritti kuunnella. Hän oli aloittanut esitelmöintinsä asevelvollisuuskysymyksien epäkohdista siitä hetkestä lähtien kun oli ovesta sisään astunut, ”kysymys on orjuuttamisesta jota Suomen valtio ja sen oikeistopuolueet toteuttaa. Suomen perustuslaki itse asiassa kieltää kansalaistensa vangitsemisen pelkkien mielipiteidensä takia. Me olemme kaikki mielipidevankeja!”
Orvo tyytyi nyökkäilemään. Sivusilmällä hän seurasi toista kämppäkaveriaan, joka makasi sängyllään ja näppäili kannettavaansa. Tämä paksut silmälasit omistava, langanlaiha poika olisi muuten ollut täysin huomaamaton, ellei hänen hikeään olisi voinut haistaa monen metrin päähän.
------------------------------------------------------------------------------------
Rakennusinsinööri Veijo Valjento – Orvon isä – näppäili Jalmari-veljensä numeron. Hän oli yrittänyt tavoittaa Jalmaria jo viikon ajan, mutta jostain syystä tämä ei vastannut kännykkäänsä, eikä soittanut takaisin. Veijo oli hankkimassa Jalmarin vanhaa matkailuautoa itselleen. He olivat sopineet kaupoista jo aikoja sitten ja homma oli enää vain allekirjoituksia vailla. Annikki-mummin kattotalkoissa miehet olivat sopineet että lähiviikkojen aikana sovittaisiin tapaaminen ja kirjoitettaisiin paperit. Nyt Jalmaria ei tosin saanut kiinni millään.
Veijo närkästyi ja soitti lopulta tämän kotipuhelimeen.
”Jalmari Valjento”
Vihdoinkin tärppäsi, Veijo innostui.
”No Veijo tässä terve---”, hän aloitti reippaasti. Saman tien luuri pantiin toisessa päässä kiinni ja kylmä tuut-tuut-tuut oli ainoa vastaus Veijon tervehdykseen.
------------------------------------------------------------------------------------
Ensimmäisen hitaasti etenevän päivän jälkeen alkoikin sitten se Lapinjärven todellinen meno. Aamupala – luento – lounas – luento – päivällinen – tylsähköä oleskelua – iltapala – tylsähköä oleskelua ja nukkumaan. Eri luennoille oli yritetty saada jokin tietty yhteiskunnallisen selviytymisen kannalta tärkeä teema, mutta siitä huolimatta suurin osa luennoista sisälsi suurimmaksi osaksi niin paljon vasemmistopropagandaa, että jopa neutraalin Orvon alkoi tehdä mieli hankkia itselleen Che Guevara-paita. Siitä huolimatta Orvo pyrki olemaan asiallisessa keskustelussa mukana, seurata luentoa ja viittailla aktiivisesti. Hänen rastapäisellä kämppäkaverillaan tosin oli ikävä tapa innostua pitämään pitkiä, aktivisti-palopuheitaan ja venyttää luentoja loputtomiin kertomalla asiaan liittymättömästi esim. turkistarhakettujen oikeuksista, porvarisikojen riistokapitalismista tai yksinkertaisesti vain siitä miten hyvin ja täydellisesti hän on itse omassa elämässään toiminut olemalla vegaani, käyttämällä kierrätysvaatteita ja ajelemalla polkupyörällä kiljupöhnässä, siinä missä riistoporvari käy lentokoneella etelän matkoilla ilmakehää raiskaten.
Vapaa-ajoille Orvo oli varannut mukaansa kirjan Henry Fordin elämästä ja saavutuksista. Sitä hän lueskeli myöskin tupakkatauot, ellei hänen rastapäinen kämppäkaverinsa olisi vähän väliä tullut keskeyttämään hänen nautinnollisia lukuhetkiään tulemalla ”keskustelemaan”. Orvon toinen kämppäkaveri oli harmiton. Vapaa-aikansa hän joko näpytteli läppäriään tai sitten puhui äitinsä kanssa puhelimessa.
Orvo makasi punkassaan ja tutkiskeli yläsängyn pohjassa olevaa tekstien kimaraa: "Sivari on sankari, totaalikieltäytyjä tosimies!", "Ihminen on hukkuva kala", "Martsu on silakkapillu", "Hei Oidipus, mutsis soitti" sekä lukuisia Nietzsche -sitaatteja. Hän oli uupunut pitkästä matkasta ja muutenkin päivä oli ollut kovin raskas. Uni ei silti tahtonut tulla, sillä päässä pyöri miljoonia asioita: tasan viikon päästä isä saisi äidiltä hääpäivälahjaksi sen virvelin, josta oli haaveillut jo vuosikaudet ("Voi kun olisin näkemässä ilmeensä", Orvo mietti ja huokaisi ääneen), Annikki-mummin syntymäpäivälahjaan pitäisi käydä kaiverruttamassa omistuskirjoitus viikonloppuna, allergialääkkeiden resepti täytyisi käydä uusimassa heti tilaisuuden tullen jne. Päällimmäisinä ajatuksiin kuitenkin hiipi huoli Mintusta, jonka nenäluun poikaystävä Sepe oli murtanut. Minttu oli saapunut kotiinsa aamuyöstä baarista, jossa hän toimi kesäapulaisena ja känninen Sepe oli ollut niin raivoissaan ("PERSETTÄS SÄ VAAN SINNE MEET JAKAMAAN NARTTU!") että oli jälleen kerran tarjoillut naiselleen nyrkkivoileivän lisukkeineen. Orvo tunsi olonsa voimattomaksi kun oli niin kaukana eikä voinut auttaa hänelle niin rakasta ihmistä millään tavalla. Kyyneleet sumensivat hänen silmänsä ennen kuin hän lopulta nukahti hyvin pitkän päivän päätteeksi.
5. Saunassa Ne Synnit Pestään
Kytöjärven metsästysseuran saunailta hirvikämpällä. Veijo Valjento odotteli saunan lämpiämistä metsästyskavereidensa – Leifin, Pojun, Risto-Matin, Aarren ja Palli-Anteron kanssa. Odotellessa riitti kaikenlaista pientä ja mukavaa puuhasteltavaa. Palli-Antero ja Aarre olivat jälleen ärsyttämässä naapuritontin omistajaa revittämällä perseitään tämän perunamaalla. Muut istuivat saunan terassilla nauttimassa vodka-kolaa (Risto-Matti oli nauttinut kotona runsaat pohjat ja oli jo sen verran takussa että tuli erehdyksessä napanneeksi Pojun Old Spice -pullon pohjanmaan kautta) ja haukkumassa vaimojaan. Leif oli uppoutunut ammuskelemaan kaloja ilmakiväärillä laiturin nokassa.
Saunaan päästyään miehet olivat jo jokseenkin humaltuneet, ehkä kaikkein eniten Poju, joka oli nautiskellut hyvin ansaitsemaansa sahtia jo keskipäivästä asti. Ainoastaan Leif tiesi että tässä tapauksessa ”hyvin ansaitulla” Poju viittasi kunnanvaltuutettu Vehmaalan luona tekemäänsä pesukoneen asennukseen, minkä isäntä oli hänelle maksanut sahti-tonkilla. Toki siinä sivussa Poju oli yrittänyt ”vietellä” myös Vehmaalan 16-vuotiaan tytärtä. On sanomattakin selvää, ettei kieltään lipova 160-kiloinen köriläs, jonka tuhina muistuttaa lähinnä vanhaa höyrykonetta, saa välttämättä kauniin nuoren naisen himoja heräämään. Pojun jatkuvasti vilkkuva "vertikaalihymy" hänen kumartuessaan työkalupakille ei ollut parhaita naismagneetteja sekään. Kuitenkin tämä oli hänelle kaikkein mieluisin palkkio koko urakasta. Hirvikämpällä small-talkin sekaan heitetty "Piti vähän sutasta Vehmaalan nuorempaa naarasta pesukoneen päällä" sai aikaan massiivisen hurraa-huutojen sarjan, joka hiveli Pojun jo ennestään suurta egoa.
Kuitenkin sahdin ja muiden juomien parissa siinä lauteilla oli helppo sitten syventyä syvällisiin keskusteluihin koskien mm. naisten liikennekäyttäytymistä, demarien kaksinaamaisuutta sekä aloitteen tekemisestä paikallisen palvelutalon purkamiseksi loistokkaan parkkihallin tieltä. Välillä rupattelu sai jäädä kun joka mies alkoi mylviä ikivihreitä, kuten esimerkiksi Irwin Goodmanin "Lievestuoreen Liisaa". Jossain vaiheessa päädyttiin vertailemaan sukulaispoikien sotilasarvoja. Erityisesti Leifin veljenpojan rauhanturvaajaura koulutus herätti suurta kunnioitusta kanssasaunojissa.
”Se on rehtiä hommaa kun pääsee ampumaan rättipäitä haulikolla”, Poju arveli ja samaa mieltä olivat muutkin.
”Mihinkäs sun poika menee?” Leif kysyi Veijolta joka oli istunut koko illan vaisuna.
”Ei mulla oo poikaa”, Veijo vastasi tyhjyyteen tuijottaen.
”Mitä sä horiset, onhan sulla Orvo?”, Palli-Antero ihmetteli.
Kesti tovi ennen kuin Veijo sai sanaakaan suustaan.
”Se on ehkä pahin juttu mitä miehelle voi sattua, että oma poika on häpeäksi” Veijo sanoi lopulta
”Veijo mitä sä nyt, kyllähän tässä on yhdellä jos toisella ollut ropleemia jälkikasvun kanssa. Lukioon se meidän poikakin meni”, Aarre lohdutti
”Joo ja meikäläisen siskonpoikakin oli aikanaan kovasti menossa johonkin taidekouluun, mutta kun sille miehissä puhuttiin niin jo käänsi kelkkaansa ja niin vain ajaa tänä päivänä ralliautoa ihan työkseen”
Tosiasiassa kyseinen nuorukainen ei nyt ihan työkseen kuitenkaan autoillut, mutta Paakkunaisen Kyläkaupalta hänelle oli kuitenkin sponsoroitu vuoden sipulit ja äidin nurkissa asuvalle työttömyyskorvauksetkin olivat ruhtinaallista tuloa. Leifin lause oli tarkoitettu lohdutukseksi, mutta hänen tapansa esittää asiat oli aina kerskaileva. Vaatimattomuus ei todellakaan kuulunut tämän 51-vuotiaan ex-taksikuskin hyveisiin. Kukapa sitä viitsisi tolpalla roikkua kaiket yöt mentyään rikkaisiin naimisiin. Leifin vaimo Elsa oli perinyt miljoonaomaisuuden vanhemmiltaan, jotka aikanaan toivat markkinoille kuuluisan sinappimerkin, joka kylläkin haisi lähinnä anaalikaasuille eikä makukaan kovin kauaksi heittänyt. Kaikesta huolimatta tuota moskaa myytiin kuormakaupalla tukkureille. Leifille "menestys" nousi siinä määrin päähän, että hän mm rupesi vaatimaan teitittelyä omilta vanhemmiltaan ja solvasi huorittelemalla vanhoja taksikuski-kavereitaan aina pirssin kyydissä istuessaan. Elopainoakin tuli tasaiseen tahtiin lisää jo ennestään sairaalloisen ylipainoiselle otukselle jatkuvan juopottelun ja mässäilyn takia.
”Kysymys ei oo ihan noin yksinkertaisesta asiasta”, Veijo sanoi
”Noh, mistä sitten? Tiedät että meille voit kertoa ihan mitä vaan? Me ollaan kaikki miehiä”, Aarre rohkaisi.
”Mun poika on sivari”
6. Lapinjärvi City By Night
Orvo istui paikallisessa anniskeluravintolassa ja nautiskeli tilaamaansa 15-vuotiasta Laphroaig -viskiä ("Niin ensiluokkaista viskiä että pelkkä tuoksuttelukin vie aistien matkalle!" oli Orvo kertonut Mintun isälle ostaessaan tälle pullollisen 50-vuotislahjaksi) Taunon särpiessä jo neljättä olutta häntä vastapäätä. Tauno oli nuori maanviljelijä joka piti kovasti heavy metallista. Tämä pitkä, laiha kaveri Iron Maiden-farkkuliiveineen oli tullut Orvon kanssa samaan pöytään istumaan ruokalassa ja aloittanut Orvon kanssa välittömän jutustelun huomattuaan Orvon lukevan "Wanhat Kiesit" -lehden erikoisnumeroa Gottlieb Daimlerista ja Karl Benzistä. Hetken aikaa turistuaan pojat huomasivat tulevansa muutenkin tosi hyvin toimeen ja että juteltavaa riitti. Ruokailun jälkeen Tauno oli pyytänyt Orvoa mukaansa läheiselle huolto-asemalle juomaan ”nisukaffit”. Huolto-asema sinällään oli jo ollut nähtävyys. Esillä olevat sanomalehtiotsikot olivat "hivenen" vanhoja; "Perestroika - uudet tuulet puhaltavat Neuvostoliitossa", "Mieto valmistautuu Innsbruckin viestihiihtoon" jne. Tarjolla olevat viinerit eivät enää olleet kovinkaan pehmeitä: öljytislettä ostamaan tullut maanviljelijä pudotti vahingossa yhden lattialle, jonka seurauksena se (lattia) särkyi. Savuketarjonta oli monipuolista, joskin se sai nuoret siviilipalvelusmiehet raapimaan päitään vereslihalle. Kukaan ei yleensä osannut päättää, ottaako Meil Mentholia, Montanaa, jotain Bostonin Aakkosista vaiko vienosti hymyilevän lentokapteenin kuvalla varustetun Pilot -askin. Ensimmäisen viikon jälkeen useimmat tupakoitsijat toivat mukanaan tarpeeksi tavaraa koko viikon ajalle välttääkseen turhaa miettimistä. Hämähäkinseiteillä kuorrutetut taksikuskit ja maanviljelijät kuuluivat vakiokalustoon: osa lätki kolikoita 20-luvulta peräisin olevaan pajatsoon (yllättävän moni paikallinen piti aina taskuissaan vanhaa valuuttaa "kaiken varalta") kun taas toiset keskittyivät lähinnä poraamaan reikiä katseillaan ovesta tuleviin vieraspaikkakuntalaisiin.
Siinä he nyt istuivat ravintolan pöydässä ja lievästi humaltunut Tauno alkoi perustella Orvolle omaa valintaansa:
”Niin mä siirryyn armeijasta sivarihin kun mä en jaksanu sitä ainaasta homostelua. Ei mulla sinällänsä homoja mitää vastahan oo, mutta joku roti se on oltava”
Orvo kuunteli Taunoa keskittyneesti vaikka taustalle esiintyvä epävireinen karaoke-artistin mylvimä "Aikuinen Nainen" olikin melkoinen häiriötekijä. Sivusilmällä hän huomasi rastapäisen kämppäkaverinsa pyrkivän haastavan riitaa isokokoisten paikallisten miesten kanssa.
”Vituttaako teitä et mä oon sivari?” rastapää meuhkasi. Miehet vilkaisivat huutavaa takkutukkaa ihmeissään mutta jatkoivat sitten Kimblen pelaamista.
”Haluaisitteko te vetää mua turpaan kun mä oon sivari?” rastapää tivasi yhä ja yritti saada kaikin keinoin miesten huomion itseensä.
”Joo, mulla kävi vissiin huano tuuri ja mun kämpäs oli aiva ihime porukkaa.” Tauno jatkoi kertomustaan, ”Ne piti perkeleen runkkauskisoja melekeen joka ehtoo. Runkkasivat näkkileivän päälle ja viimöönen joutuu sen sitte syämähän. Kovasti puhuuvat pillusta mutta silti yrittivät panna toisiaan tämän tuan ja kyllä ne mun mielestä panikin. Hokivat samalla että: ’näin me tehtääs jos me oltaas homoja. hyi vittu, onneksi me ei olla’” Tauno otti oluestaan pitkän ryypyn ja jatkoi:
”Sitte yhtenä yänä joku yritti tunkia munkin punkkahan. Silloon mä sain tarpeekseni ja ilimootin komppanian päällikölle että nyt loppuu Savingon isännän armeijaura.”
”PAINU NYT VITTUUN SIITÄ!!!” huuto katkaisi Taunon kertomuksen. Kaikki kääntyivät katsomaan siihen suuntaan jossa rastapää oli haastanut riitaa. Toinen miehistä oli noussut seisomaan pöydästä uhkaavan näköisenä.
”Lyö vain! Lyö vain! Varmasti tekee mieli lyödä sivaria!” Rastapää uhosi ja osoitteli sormellaan ohimoaan. Mies katsoi rastapäätä hetken tuimasti ja istui sitten takaisin pöytään yrittäen jälleen kerran jatkaa keskustelua kaverinsa kanssa.
Ilmeisesti kuitenkin rastapäätäkin tilanne oli alkanut sen verran jännittää että hän poistui paikalta ja saapui Orvon ja Taunon epäonneksi heidän pöytäänsä.
”Näittekö?” Rastapää intoili, ”olin vähällä saada turpaani sen takia kun oon sivari. Kato tätä se sit on. Vitun juntit! Niitä vituttaa aina sekin kun me ollaan paljon älykkäämpiä kuin ne---”
”Me oltihin justihin menos”, Tauno ilmoitti ja vetäisi Orvon mukaansa.
Ravintolan oven suussa Tauno kuitenkin pyysi Orvoa pysähtymään.
”Ei kun me mennähän tuanne”, Tauno viittasi ja veti Orvon mukaan sivuovesta. Oven jälkeen he laskeutuivat kahdet portaat kerrosta alemmas ja viimeisen oven takana odotti se, mistä Orvo oli aikaisemmin kuullut vain huhuja – huoneen sohvatuoleilla istui venäläisiä prostituoituja naisia.
”Kuinka palio?” Tauno alkoi tivaamaan naisilta. Orvo katsoi tilannetta hämmästyneenä. Naiset pyrkivät katsomaan myös Orvoa mahdollisimman viettelevästi, vaikkakaan heitä ei oltu millään äärimmäisellä naiskauneudella pilattu. Naisten johtaja oli 200-kiloinen vahvasti pakkeloitu matami, joka oli viehättävä kuin riihestä revitty vittu.
”Sä saat valita ensimääsenä, mä maksan”, Tauno ilmoitti Orvolle. Orvo kuitenkin kieltäytyi tarjouksesta kohteliaasti.
”Onko varma kans? Turha sitten jäläkehenpäin on tulla marajamahan jos ei oo naista saanu. Ny on se hetki.” Tauno varmisti vielä virnistäen.
Orvo kuitenkin pitäytyi päätöksessään ja Taunon valittua pulleahko, vaalea nainen ja siirtyessä tämän kanssa viereiseen huoneeseen toteuttamaan yhteistyötä, Orvo istuutui sohvalle kaveriaan odottelemaan.
7. Löylyä Lissää, Löylyä Lissää...
Veijo oli valjastettu kyntöauran eteen kuin hevonen ja hänen oli juostava aura takanaan pitkin peltoa, sillä mikäli hän pysähtyisi, ampuisi Poju naulapyssyllä häntä persauksille vielä kolmannenkin kerran. Muut miehet hihkuivat alastomina hänen ympärillään nauraa röhöttäen. Leif toimi koko joukkion johtajana ja villitsi miehiä yhä enemmän heittelemään Veijoa oluttölkeillä.
Ensin Veijolle oli ainoastaan vittuiltu Orvon sivaruudesta, mutta alkoholi oli tehnyt tehtävänsä ja pian häntä olikin jo piesty löylykauhalla, tönäisty kiuasta päin useamman kerran, heitetty sahtitonkalla päähän ja puristettu kiveksistä niin lujaa että ne olivat vieläkin ihan siniset. Saunakamarin puolella Palli-Antero oli saanut neronleimahduksen ja parturoinut Veijon salonkikelpoiseksi, eli häpykarvoituksen oli lähdettävä kokonaan. Rommilla marinoidun trukkikuskin osumatarkkuus oli ollut mitä oli, joten karvoituksen lisäksi saunakamarin lattialla oli viipale Veijon välilihaa. Veijon pää oli ajeltu niin täyteen kaljuja läikkiä, että hän näytti asuneen vuosikaudet ydinlaskeuma-alueella (toki sillä erotuksella, että Tshernobyl-lapsilla tuskin oli kaljuissa kohdissa Permanent Markerilla sutattuja vitun kuvia). Saunakamarista Veijo oli kannettu ulos ja heitetty nokkospusikkoon, minkä jälkeen Poju olikin keksinyt miten kyntöauraa voisi tässä tilanteessa hyödyntää.
Kyntöurakan jälkeen Veijo oli jo niin rättiväsynyt ettei pystynyt edes pyristelemään vastaan kun miehet saivat idean yrittää tunkea makkaraa hänen peräsuoleensa. Operaation piti olla lähes kirjaimellisesti helppo nakki, makkarakin oli jo voideltu sillä samalla sinapilla josta Leifin vaimon suku oli varallisuutensa saanut, mutta Veijon anaali jäi silti neitsyeksi Palli-Anteron huomattua saunan syttyneen tuleen. Vaikka humalaiset miehet kuinka häärivät palavan saunan ympärillä, Pojun yrittäessä jopa kusta tuleen, paloi sauna ja koko hirvikämppä poroksi, ja siinä samalla miesten vaatteet, Pojun uimahallin naistenvessan roskakorista kähveltämä kuukautisside (joka lojui nyt kolmatta viikkoa hänen urheilukassinsa pohjalla) sekä Suomen mittavin kokoelma erotiikka-julkaisuja. Kaikin puolin häpäisty Veijo saattoi olla jokseenkin jopa tyytyväinen tämän onnettomuuden ajoitukseen, mutta kotona häntä odotti vielä pahempi tilanne. Marketta oli jo tottunut siihen että jokaiselta metsästysseuran reissulta Veijo palaa kotiin sekavampana kuin Sinkkosen akan vitunkarvat, mutta mustelmille asti nöyryytetty, alaston ja nokinen irvokkaasti parturoitu Veijo nokkosihottumineen sai vaimossa aikaan vihanpuuskan jolle ei vetäisi vertoja edes Justiina Puupää steroidihöyryissä.
8. Minä Olen Muistanut Sinut Kipuna Kiivaana
Venäläiset prostituoidut olivat puhjenneet itkuun. Orvon sohvalla istuessa he olivat yrittäneet yhä vietellä häntä petiinsä, olivat tarjonneet jopa sivarialennustakin, mutta Orvo oli kerta toisensa jälkeen kieltäytynyt kohteliaasti. Orvo oli kuitenkin innostunut keskustelemaan naisten kanssa. Naiset olivat kertoneet Orvolle elämänkokemuksiaan ja lopulta Orvo oli ajautunut puhumaan Mintusta – elämänsä rakkaudesta jota hän ei silti koskaan ollut saanut.
Hän oli kertonut siitä miten kaunis ja kiva tyttö Minttu oli ja miten heillä oli aina hauskaa yhdessä, mutta silti Minttu ei koskaan huomioinut hänen tunteinaan, oli joko sokea tai halusi olla sokea. Kerta toisensa jälkeen Minttu valitsi vierelleen jonkun muun kuin Orvon ja Orvo oli tästä hyvin surullinen. Liikuttava tarina sai huorat puhkeamaan kyyneliin. Ehkä heilläkin oli taustalla omat vastaavanlaiset tarinansa.
”Se nainen ei ansaitse sinua”, vaaleatukkainen nainen ilmaisi mielipiteensä tumpaten samalla tupakkansa tuhkakuppiin. Viereisestä huoneesta kuului korvia hyytävä vaikerrus mikä sai muut naiset vilkaisemaan toisiinsa. Joko Taunon seurassa oleva nainen oli omannut ylinäyttelemisen taidot 50-luvun elokuvista tai sitten Tauno ei todellakaan ollut mikään eilisen teeren poika.
”Älä nyt pahastu, mutta se Minttu on vielä enemmän lutka kuin minä”, sanoi vanhin naisista naamakarvoitustaan sivellen äänellä joka kuulosti hyvin paljon aamuköhällä varustetulta Aake Kallialalta. Hänen ulkoisesta olemuksestaan saattoi päätellä hänen eläneen jokseenkin kuluttavaa elämää ja että tämän naisen emättimeen oli turha enää pakettiautoa pienemmällä kulkuneuvolla sisään yrittää huristella.
Orvo nyökkäili kommenteille mutta hän ei missään nimessä suostunut sanomaan mitään pahaa Mintusta. Sen sijaan hän päätti vaihtaa puheenaihetta ja valaista venäläisten naisten suomalaisen kulttuurin tuntemusta opettamalla heille Reijo Taipaleen laulun – Virran rannalla, minkä hän oli aina kokenut sopivan hänen omaan elämäntilanteeseensa.
”Pää täynnä ja pussit tyhjinä”, ilmoitti Tauno joka oli saanut hommansa päätökseen ja astunut ulos huoneesta. Hän ei enempää paikan päällä aikaillut vaan poistui paikalta vetäen Orvon mukaansa, naisten toivotellessa pojille – erityisesti Orvolle – oikein hyvää jatkoa.
Pojat palasivat takaisin koulutuskeskukselle omiin huoneisiinsa. Rastapäätä ei Orvon huoneesta löytynyt mutta hänen toinen kämppäkaverinsa makasi sängyssä ja niiskutti. Orvo kyseli huolissaan kaverinsa vointia ja sai lopulta itkun sekaisen vastauksen että äitiä oli tullut ikävä. Orvo pyrki parhaansa mukaan lohduttamaan kämppäkaveriaan ja antoi tälle uni- ja stressilääkkeeksi varaamaansa virmajuurta, että tämä saisi paremmin unen päästä kiinni.
Tilanne rauhoittui ja päivästä väsynyt Orvokin saattoi siirtyä yöpuulle, mutta hänen unensa keskeytyi pian poliisien tuodessa huoneeseen ihan uuden kämppäkaverin. Kyseessä oli Rane – Helsingin Vuosaaresta kotoisin oleva pikkurikollinen jota poliisit olivat joutuneet hakemaan kissojen ja koirien kanssa, että mies saataisiin koulutuskeskukselle. Armeijaan tätä oli turha edes kuvitella saavansa. Nuorisokodissa varttuneelle Ranelle oli ehtinyt kertyä jo yksi vankilatuomiokin varkauksista, automurroista, huumeiden hallussapidosta, pahoinpitelyistä ja mahtuipa mukaan yksi raiskaussyytekin, mutta mikä kuitenkin raukesi riittävien todisteiden uupuessa. Jossain päin Suomea Ranella oli lapsiakin, jotka eivät toki tienneet isästään mitään ja olosuhteet huomioon ottaen valtio maksoi kiltisti elatusavut.
"Tästä lähtien olikin sitten visusti huolehdittava tavaroistaan", Orvo arveli mielessään ja toivotteli hyvää yötä Ranen pyöriessä kämpässä ympyrää vittua hokien, kun elämä oli taas niin kovin kaltoin kohdellut.
9. Sydän Lyö Bum-Bum-Bum
Oli taas sellainen viikonloppu että Orvo oli tulossa käymään kotonaan. Veijo pakeni vähin äänin kesämökilleen jo hyvissä ajoin. Päivän hän vietti järvellä soudellessa ja kalastaessakin. Ajatukset silti harhailivat tuon tuosta Orvossa. Miten oli poika voinut pettää hänen luottamuksensa tällä tavalla? Eivätkö yhteiset metsästysreissut merkanneet mitään? Mitäs sitten jos Orvo alkaisi kantaa vielä poikaystäviäkin kotiin? Vai voisiko se edes enää pahentaa tilannetta? Jo nyt kukaan suvusta ei halunnut olla heidän perheensä kanssa enää missään tekemisissä, lukuun ottamatta tietysti Annikki-mummia joka yhä kyseli Orvonkin perään ja jopa jaksoi aina toitottaa miten ylpeä hän pojasta oli ("Ehkä Juhku on oikeassa ja muori olisi parempi pistää vanhainkotiin", Veijo mumisi itsekseen). Metsästysporukasta Veijoa ei oltu pihalle potkittu, mutta viime aikoina hän oli joutunut kaikenlaisten kepposten kohteeksi. Lounasruokalan buffet-jonossa Poju oli bongannut Veijon ja välittömästi sujauttanut tämän kalsareihin kauhallisen tulikuumaa janssoninkiusausta. Leif oli käyttänyt arvovaltaansa (lue: käteistä) ja saanut paikalliselta radioasemalta tunnin lähetysaikaa joka tietenkin käytettiin loanheittämiseen Veijosta. Ympäri pitäjää saatiin kuulla Palli-Anteron tarinoita siitä, miten Veijo mm. oli nuorena poikana ollut sukupuoliyhdynnässä rovasti Pellisen vaikeasti vammautuneen isoäidin kanssa, myynyt huumeita yläasteiden pihoilla, antanut järjestää SETAn kevätriehan kesämökillään sekä toiminut RKP:n nuorisojaoston puheenjohtajana.
Auringon laskiessa Veijo istui laiturilla hirvikivääri kädessään ja katseli oranssia taivaanrantaa. Hänen sukunsa oli mennyttä. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Hänen oma poikansa – poika jota hän oli vaalinut ja kasvattanut kunnolliseksi suomalaiseksi – oli kertaheitolla häpäissyt sotaveteraanien perinnön. Eikö edes Marketan suvun evakko-ajat olleet saaneet Orvon omantunnon tuskaa heräämään? Ei, Veijo oivalsi, hänellä ei tosiaankaan ollut poikaa. Oliko hän edes varma että Orvo oli hänen poikansa? Ehkä hänen epäilyksensä Marketan pikkujoulureissusta vuonna -89 oli sittenkin totta.
Veijo puhkesi itkuun. Jäljellä oli enää yksi asia tehtävänä. Hän hyväili hirvikivääriä kädessään ja päätti että oli aika maistaa luotia. Ei tätä häpeää enää kestäisi.
”Iltaa naapuri” kuului ääni hänen takaansa. Veijo käännähti ja huomasi rantalaiturille ilmestyneen mökkinaapurinsa Jompan. Vaikka mökkinaapuri olikin, Veijo oli aina tullut Jompan kanssa hyvin toimeen. He olivat yhdessä käyneet kalassakin, saunoneet ja hävittäneet variksia mökkialueiltaan, sekä todistaneet toistensa puolesta silloin kun ympäristötarkastajat löysivät rannan läheisyydestä tyhjiä öljytynnyreitä. Jomppa huomasi Veijo itkettyneet silmät.
”Mutta mikä nyt?” Jomppa kysyi ja istui Veijon viereen laiturille, eikä hän voinut olla huomaamatta hirvikivääriä Veijon polvilla.
”Orvo…se meni sivariin…” Veijo kertoi eikä voinut hillitä itkuaan.
”No perkele!” Jomppa tokaisi mutta samalla alkoi taputella Veijoa selkään, ”älä nyt, onhan sitä pahempaakin nähty. Meitin siskonpoika on saanut jostain helvetin syystä päähänsä ostaa hybridi-auton. Luontoystävällisempää - kilinpillut sanon minä! Muutenkin perinteistä suomalaista elämäntapaa ollaan polkemassa maanrakoon oikein kunnolla. Ennen vanhaan sentään oli asiat toisin. Silloin maailma oli miesten: ei kukaan tullut piikittelemään jos halus ostaa tynnyrillisen bensaa ja polttaa sen pihagrillissään tai jos vähän opetti kurittomille naapurin mukuloille tapoja. Nykyään vaan jauhetaan sontaa eikä osata käyttää aivoja - on se kuule semmoista pelleilyä. Pistää miettimään mimmoisia idiootteja---"
Veijo naurahti ja pyyhki silmäkulmiaan. Jompan vahva paasaus oli voimaa antavaa ja sai hänet huomattavasti paremmalle tuulelle.
”Kuulehan nyt…pistäpäs nyt tuon kivääri pois ja kyllä ne asiat vielä sutjaantuu” Jomppa sanoi ja piti kättään edelleen Veijon olkapäällä. Veijo tunsi olonsa yllättävän rennoksi Jompan seurassa. Hän siirsi hirvikiväärinsä laiturille ja molemmat miehet tuijottivat hetken auringonlaskua hiljaa.
Se hetki tuntui kestävän ikuisuuden, mutta yhtäkkiä tapahtui jotain mitä ainakaan Veijo ei osannut ennakoida. Kaunis hetki Jompan kainalossa sai molempien miesten huulien hakeutumaan toisiaan kohti ja pian ne löysivätkin paikkansa. Miesten ajantaju katosi kokonaan ja koko ympäröivä luonto tuntui hiljenevän kun he vihdoin syksyisen yön pimeydessä rakastelivat Veijon kesämökin makuuhuoneessa. Veijoa pelotti hieman aluksi, mutta Jomppa osoittautui helläksi ja huomaavaiseksi rakastajaksi. Veijo sai nauttia tuntikausia hänen majesteetillisesta rakkauden sauvastaan sisällään jonka jälkeen hän otti vuorostaan Jompan makuuhuoneen lattialla - rajusti. Kun aamu viimein valkeni ja Veijo heräsi Jompan kainalosta muistellen niitä öisiä orgasmeja, millaisia hän ei ollut vielä koskaan kokenut vaimonsa kanssa, hän tunsi olonsa onnellisemmaksi kuin koskaan.
10. Paska Reissu Mutta Tulipahan Tehtyä
Oli koulutusjakson viimeinen päivä. Tämän jälkeen kaikki siirtyisivät valitsemiinsa palveluspaikkoihin, mikäli sellainen oli löytynyt. Mikäli ei, kuten Ranelle oli käynyt, jäisi sivari legioonaan zombieksi. Legioonalaisia katsellessa Orvoakin oli useasti epäilyttänyt se, oliko heille tosiaan tehty jokin lobotomia-operaatio ennen palvelusajan alkua.
Orvo oli kuitenkin hankkinut palveluspaikkansa jo aikoja sitten. Hän menisi vanhan kotikaupunkinsa sotaveteraanien kuntoutuskeskukseen hoitamaan vanhuksia. Ranea lukuun ottamatta hänen kämppäkaverinsakin olivat löytäneet paikkansa. Rastapää menisi lastentarhaan ja toinen kämppäkaveri luonnollisestikin ATK-tukihenkilöksi kotipaikkakuntansa koululle. Tauno oli löytänyt palveluspaikkansa sivarikeskuksen seinällä olevista ilmoituksista, hän suorittaisi palveluksensa uimahallissa.
Viimeisenä päivänä oli vielä mahdollisuus hankkia itselleen ylimääräisiä kuntoisuuslomia järjestämällä koko ryhmälle esitys. Esitys saattoi olla siis periaatteessa mitä tahansa. Rastapää paasasi tunnin verran vuosistaan vapaaehtoistyöntekijänä Nepalissa. Häntä ja hänen apuaan oli kuulemma arvostettu siellä köyhän kansan keskuudessa aivan älyttömästi. Ylpeänä hän esitteli diasarjaa itsestään poseeraamassa paljasjalkaisten lasten kanssa ja syytti McDonald'sissa kävijöitä kuvassa esiintyvien lasten paljasjalkaisuudesta. Lisäksi hän muistutti että suurin osa salissa istujista ei moisissa oloissa pärjäisi kun ollaan niin totuttu länsimaisen riistokapitalismin oheistuotteisiin. Joku yleisöstä huomautti miten rastapää oli kovinkin ahkerasti viettänyt kaiken vapaa-aikansa internetin parissa ja että on kovinkin tekopyhää paasata muille joka päivä riippuvuudesta "kaikenmaailman turhaan teknologia-himphamppuun" kun omiin vakiovarusteisiin kuuluu tuliterä mp3-soitin, videokamera ja kämmenmikro. Luultavasti olisi ollut mielekkäämpää yrittää keskustella Tenho Saurenin vitsikasetin kanssa, kuin yrittää tehdä pointtia tälle pössyttelijälle, jonka reaktio kaikkeen palautteeseen (myöskin positiiviseen) oli aina samaan malliin: "Niin just! Just tota paskaa taas!"
Orvo oli jo viikon ajan valmistautunut omaan esitykseensä, joskin aihe oli hänelle entuudestaan varsin tuttu. Hän soitteli pianolla klassisia elokuvasävelmiä aina 30-luvun amerikkalaisista elokuvista tämän päivän tuttuihin teemoihin. Kappaleiden väleissä hän piti lyhyitä mutta ytimekkäitä tietopaketteja kyseisistä elokuvista, joista idean pystyivät poimimaan nekin jotka eivät näitä elokuvia olleet nähneet.
Päivän päätteeksi olikin sitten aika poistua koulutuskeskukselta. Viikon päästä alkaisi työpalvelus. Orvo vaihtoi yhteystietoja Taunon kanssa ja pojat sopivat jakavansa kuulumisia ja istuvansa vielä joskus iltaa viskin ja oluen merkeissä.
11. Itku Pitkästä Ilosta
Veijo makasi raukeana Jompan kainalossa. He olivat alkaneet tapailla salaa Veijon kesämökillä yhä useammin. Markettaa Veijon jatkuva kesämökillä ramppaaminen ei ihmetyttänyt, sillä Orvo asusteli nyt kotipaikkakunnallaan suorittaessaan palvelustaan sotaveteraanien kuntoutuskodilla, mutta Jomppa sen sijaan oli joutunut kertomaan vaimolleen auttavansa Veijoa kesämökin remontoinnissa.
Veijo siveli Jompan rintakehää ja he kuiskailivat toisilleen rakkaudentunnustuksia. Miehet kuitenkin ymmärsivät, ettei suhde voinut jatkua tällaisena loputtomiin. Oli tehtävä päätöksiä.
Idea oli ehkä ollut molempien mielessä jo pitkään, mutta Jomppa oli hän, joka sanoi sen ääneen. Heidän oli karattava yhdessä ulkomaille ja jätettävä kaikki taakseen, mikäli halusivat olla yhdessä. Veijosta idea tuntui hurjalta, mutta toisaalta, eihän hänellä ollut paljonkaan menetettävää. Kaksinaamainen suku, raskas työ, ainaisesti vittuileva metsästysseura, isänmaanpetturi-poika ja vaimo jolla oli ollut jo viimeiset 5 vuotta jonkin sortin krooninen päänsärky aina makuuhuoneessa ja pian olisikin edessä jo vaihdevuodet.
Veijo oli pakahtua onnellisuudesta suunnitellessaan tulevaisuuttaan Jompan kanssa. Molemmilla miehillä oli niin paljon säästöjä, että he voisivat ostaa Kreikasta oman tilan ja asettautua sinne. Jomppa voisi jopa ehkä avata oman ravintolan ja Veijo keskittyisi tilanhoitoon.
Kauniit, romanttiset suunnitelmat ja läheisyys sai miesten halut heräämään taas uudelleen ja pian Veijo jo antoikin Jompalle suuseksiä, katsoen tätä samalla syvälle silmiin. Jälleen kerran maailman hiljeni heidän ympäriltään, heidän keskittyessä vain toisiinsa.
Mutta juuri kun Jomppa oli saavuttamassa taivaan, aukeni kesämökin makuuhuoneen ovi.
”Täältä tulee ahkerille remonttimiehille vähän voileipiä ja kahv--- MITÄ HERRANJUMALA!!!”, huudahti Saara – Jompan vaimo jonka silmät olivat auenneet suureksi kuin teelautaset.
Huudahdus ja oman vaimon yllättävä sisääntulo säikäyttivät Jompan niin pahasti, että hän iski miehuutensa täysin voimin Veijon kurkkuun.
Saaran aika oli pysähtynyt. Hän vain tuijotti eteensä näkemättä enää mitään. Jompan nyrjähtänyt penis alkoi turvota ja muuttua siniseksi, Veijon yskiessä verta ulos kurkustaan.
Saatiin soittaa ambulanssi. Jomppa vietiin terveyskeskukseen korjattavaksi, samalla kun tämän vaimo kiidätettiin pikaisesti psykiatriselle puolelle – vanhoilliskristillinen naisparka oli kokenut yliheiton eikä psykoottisessa tilassaan tiennyt enää maailmanmenosta mitään.
Veijo sen sijaan jäi kesämökilleen. Kurkku oli turvonnut mutta terveyskeskukseen hän ei menisi, hän selviäisi itsekseen. Jompan kunnosta hän oli enemmänkin huolissaan. Tuntiessaan iskun kurkussaan oli Veijo refleksinomaisesti puraissut, ja tämän myötä hänen hampaiden välissä oli vieläkin palanen Jompan esinahkaa. Mutta fyysiset vauriot eivät olleet mitään sen rinnalla miten kaaottiselta hänen koko elämänsä jälleen tuntui. Veijo purskahti hysteeriseen itkuun.
12. Syvä Iskumme On, Viha Voittamaton
Orvo istui paikallisessa kapakassa nautiskellen hiljakseen hyvin ansaittua konjakkiryyppyä. Ensimmäinen kuukausi palveluksessa oli takana ja hän nautti työstään todella paljon. Hän oli auttanut varsinaisia hoitajia nostelemaan ja kylvettämään vanhuksia, ulkoiluttanut pyörätuolipotilaita, lukenut vanhuksille sanomalehtiä ja auttanut ruoan jakamisessa ja joitakin syöttämisessä.
Vanhukset todella pitivät Orvosta, jonka kärsivällisyys oli mittaamaton ja jolla aina riitti aikaa kuunnella, yleensä toisin kuin vanhusparkojen sukulaisilla jotka saattoivat tulla käymään kerran puolessa vuodessa viideksitoista minuutiksi.
Eräänä päivänä kun Orvo oli ollut auttamassa Matti Vainionperälle ulkoiluvaatteita, oli hän nähnyt tällä erittäin hienon, vanhanaikaisen lierihatun. Hattu oli heti tuonut Orvon mieleen Humphrey Bogartin ja Casablanca -elokuvan.
”Onpas teillä hieno hattu,” Orvo oli kehaissut ihan vilpittömästi.
”Äh…tämä mikään hieno ole”, Matti oli vastannut.
”Ei kun todella, tuossa hatussa on oikeasti tyyliä”
”No perkele”, Matti oli naurahtanut, ”jos tämä nyt niin hieno hattu on niin ota sinä se”
”Enhän minä sitä nyt voi ottaa”, Orvo oli kieltäytynyt
”Hattu on sinun ja sillä sipuli”, Matti oli todennut hymyillen ja vaikka Orvo oli miten epäröinyt, oli hän lopulta ollut lähes pakotettu ottamaan hatun itselleen ja nyt hän istui tässä kapassa kyseinen hattu päässään. Orvo tunsi itsensä erittäin tyylikkääksi lierihattunsa kanssa.
”Jahas… sivarihomokin on täällä!”, huudahdus keskeytti Orvon ajatukset. Hänen viereensä oli jostain ilmaantunut Sepe – Mintun nykyinen poikaystävä – kolmen kaverinsa kanssa. Jokainen oli kunniallisesti ajanut päänsä kaljuksi, pukenut joko ”1939-1945 Kiitos!”-paidan tai vaihtoehtoiesti leijonavaakuna-paidan ja rautaleijonat roikkuivat kaulalla jokaisella, siitä huolimatta että pojat olivat olleet komppaniansa pahimpia laiskottelijoita ja niskureita.
Sepen palvelusaika oli itse asiassa kulunut hyvinkin luovissa merkeissä; mies oli tehnyt liikunnan välttelystä suorastaan taidetta. Veksin henkilökunta oli ollut aina ulalla kuin entinen taksi-isäntä näiden vierailuiden jälkeen. Kerta toisensa jälkeen mieheltä löytyi aina uusi syy siihen, miksi "nyt olis niinku pakko saada vemppaa". Terveydenhoitajien keskuudessa oli ollut vedonlyöntejä meneillään siitä, mikä tauti miehelle seuraavan leirin kynnyksellä iskisi. Keittiöhenkilökuntakin oli osallistunut mukaan - eräs emännistä oli pistänyt 500 euroa likoon sen puolesta, että ennen kotiinlähtöään Sepe olisi vähintään kerran yrittänyt saada vapautusta liikunnasta väittäen olevansa raskaana.
”Tää homo pyyhkii mummojen perseitä kun ei tohtinut inttiin mennä!” Sepe julisti kavereilleen, ”Saatanan isänmaanpetturi! Kommari! Vittu sais tappaa kaikki tuollaiset!”
”En nyt täysin ymmärrä mikä siinä on niin oleellista, että millä tavalla minä velvollisuuteni hoidan”, Orvo vastasi.
”Mikä siinä on niin oleellista?”, Sepe matki Orvoa kimeällä, tyttömäisellä äänellä, ”vitun apina! mun paappa tappoi ainakin miljoona ryssää ja lopulta kuoli sodassa että tää maa olis itsenäinen, mutta sitten sun kaltaiset laiskat, vetelykset pelkuroi kun ei uskalla koskea aseeseen...Mitäs me sitten tehdään kun ryssä taas hyökkää?”
”Se varmaan menee rintamalle joku meikkipussi kädessä”, yksi Sepen kavereista arveli ja muut hörähtivät nauramaan.
”Meidän alikessu ainakin sanoi että kun sota tulee niin sivarit joutuu eturintamalle tykinruoaksi”, toinen Sepen kavereista kertoi.
”Ei ne ehdi,” kolmas kovanaama virkkoi, ”kun sota tulee niin mä meen ainakin jokaisen sivarin kotiin ja ammun ne.”
”Niin vitun apina,” Sepe korosti ja nopealla kädenliikkeellä huitaisi lierihatun Orvon päästä, ”sä varmaan ihan odotat että Neuvostoliitto tulee tänne ja saadaan Suomeenkin kommunistiparatiisi!”
”Ei Neuvostoliittoa enää ole”, Orvo kertoi poimiessaan lierihattunsa baarin lattialta, ”se hajosi jo yhdeksänkymmentäluvulla---”
”Mitä vittua se vikisee?!” joku pojista huudahti ja tönäisi Orvon kumoon lattialle.
”Painu nyt vittuun täältä saatanan hippi!”
”Mene pyyhkimään niiden mummojen perseitä vitun pelkuri! Nuole ne perseet puhtaaksi!”
”Niin ja leikkaa lettis! Vittu jätkällä muijien tukka!”
Herjauksien saattamana Orvo näki parhaaksi poistua paikalta ja päätti tästä eteenpäin jättää paikalliset kapakkakäynnit väliin.
13. Don Leif ja Kunnian Miehet
Veijo istui Leifin mustan BMW X5 -mallisen city-maasturin takapenkillä ja katsoi hermostuneena nopeasti ohi kiitäviä maisemia. Etupenkillä istuva Risto-Matti tunki nuuskaa huulensa alle. Puhelin oli soinut kahdelta yöllä ja Leif oli kutsunut hänet hirviseuran hätäkokoukseen. Nyt kun hirvikämppä oli palanut poroksi, kokoukset pidettiin järven rannalla sijaitsevalla putkimiesten virkistysmajalla. Kokous oli ollut kaikin puolin laillinen – puheenjohtaja oli äänestetty, vaikkakin oli itsestäänselvyys jokaista kokousta johtaisi Leif. Sihteeriksi valittiin aina porukan väheksytyin henkilö ja viimeisimmässä hätäkokouksessa – mikä oli käsitellyt uhkaa demareiden mahdollisista valtuustopaikoista kunnallisvaaleissa ja hirviseuran mahdollisia toimia asian estämiseksi – sihteerinä oli toiminut luonnollisestikin Veijo ja niin hänet oli valittu sihteeriksi myös tänä yönä. Kun kokous oli todettu lailliseksi, päästiin itse ongelman puimiseen ja niinpä kokouksen päätteeksi oltiinkin heti lähdetty Jompan kesämökkiä kohti tekemään kokouksen päätökset toteen.
Kunnanlääkäri Toivanen oli kertonut Risto-Matille paikkailleensa Jompan mulkkua homostelun jäljiltä. Jomppa oli aina ollut suhteellisen arvostettu henkilö hirviseuran keskuudessa, olihan hän metsänomistajana antanut hirviseuran metsästää maillaan ja sponsoroinut vielä miehille uuden peräkärrynkin lihojen kuljetukseen. Arvostetussa ravintolassa kokkina toimiva Jomppa myöskin loihti makuhermoja hiveleviä aterioita hirviseuran syöminkeihin ja oli näin ollen aina ollut yksi tärkeimpiä elementtejä onnistuneen illanvieton luomisessa. Siksi Jompan homous oli shokki koko porukalle, mutta asialle oli tehtävä jotain ja välittömästi. Veijo oli tiedustellut oliko Jompan homokaverista tietoa, ja sitä ei kuulemma ollut, mutta kun asia selviäisi, kävisi sille ruskeanreiän ritarille kuulemma vielä pahemmin kuin Jompalle itselleen. Veijo kuitenkin saattoi huokaista helpotuksesta, sillä arviona oli että Jompan homostelukaveri olisi joku suomenruotsalainen ylioppilas. Huomionarvoista oli sekin että Jompan vaimo oli miehensä homouden takia joutunut hullujenhuoneelle, menetettyään totaalisesti järkensä. Hän oli Palli-Anteron sisaren serkun kummitädin tytär, joten kostotoimet olivat nyt vieläkin henkilökohtaisemmat.
”Nyt saat säkin sivarin isukki näyttää että sustakin on johonkin”, Leif huudahti innoissaan Veijolle ja kurvasi Jompan kesämökin pihaan. Perässä kaahasi Pojun Hiace ja sen kyydissä Aarre ja vahvasti viinalta löyhkäävä Palli-Antero.
Leif pysäköi keskelle pihaa, Pojun hurauttaessa pakettiautollaan suoraan Saaran kukkaistutuksiin. Ensi töikseen Palli-Antero spreijasi Jompan Audin konepellille jättimäisen peniksen ja koko auton täyteen aikuisen miehen kypsiä kannanottoja, kuten "Paskakulli", "Homoperse" ja "Vasuri".
”Saatanan homo! Tule ulos ja vähän äkkiä!” Leif mesosi kurkku suorana heti kun oli autosta ulos astunut. Poju avasi Hiacen takaluukun ja alkoi jakaa miehille sorkkarautoja, kirveen ja bensakanisterin. Leif marssi kesämökin ulko-ovelle ja hakkasi sitä nyrkillään niin lujaa kun jaksoi.
”Homo! Ulos sieltä!”
Kesämökin ikkunaverhot heilahtivat, Jomppa todellakin oli sisällä, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan vapaaehtoisesti astua ulos miesporukan piestäväksi.
”Selvä on!” Leif totesi, ”miehet, pistetääs paikat remonttiin!”
Työnjako oli selvä: Palli-Antero hakkasi kirveellä ovea, aikomuksenaan saada se lopulta säpäleiksi että päästäisiin sisään. Aarre ja Risto-Matti valelivat Jompan moottoriveneen bensalla, tarkoituksenaan tuikata se tuleen ja laskea se sitten vesille, minkä aikana Veijo alkoi hakata sorkkaraudalla kesämökin ikkunoita säpäleiksi yhdessä Leifin kanssa. Poju sen sijaan sitoi ulkohuussin seinän paksulla köydellä Hiacen perään ja alkoi kaasutella eteenpäin pyrkien saamaan seinän mukaansa. Hänen oli onnistuttava tehtävässään, sillä hän oli vaatimalla vaatinut Hiacen käyttämistä tässä tarkoituksessa, eikä Leifin city-maasturia. Poju luotti pakuunsa enemmän kuin mihinkään muuhun tässä maailmassa.
Veijo pieksi ikkunoita yksi toisensa jälkeen apinan raivolla. Tämä oli hänen näytön paikkansa eikä hän halunnut ajatella kalvavaa omaatuntoa. Tämän jälkeen hän julistaisi uudestaan paikkansa hirviporukan eliitissä. Lyödessään yhden ikkunoista säpäleiksi, ilmestyi Jompan kasvot hajonneen ikkunan taakse.
”Veijo…Veijo…” Jomppa yritti kuiskia, mutta Veijo ei ollut kuulevinaan eikä huomaavinaan Jomppaa vaan jatkoi seuraavalle ikkunalle.
Samassa kuului rymähdys. Paskanruskea Hiace kiihdytti pihan poikki, ulkohuussin seinä perässään. Poju istui ratissa tyytyväisen näköisenä, imitoi vasemmalla kädellään rekkamies-tööttäystä ja kailotti kurkku suorana "TÄÄLTÄ TULEE KAPTEENI VITUNNUOLIJA!" Leifiä tämä ikivanha juttu jaksoi huvittaa kerta toisensa jälkeen ("Äijä on kyllä niin päällikkö!").
”Miehet! Ulko-ovelle!” Leif komensi ja miesjoukko siirtyi auttamaan Palli-Anteroa oven avaamisessa. Jompan moottorivene loimusi jo kaukana järvellä kuin juhannuskokko, kun miehet alkoivat ähisten hakkaamaan ja vääntämään ulko-ovea auki.
Lopulta ovi antoi periksi ja miehet pääsivät ryntäämään sisälle. Isokokoinen Jomppa olisi ehkä ollut hankalakin nujerrettava, ellei Poju olisi varannut mukaansa Kuusniemen navetasta varastamaansa sähkötainnutinta. Pari sähköiskua ja miehet saattoivat jo riisua Jompan alasti ja kantaa tämän ulos ulkohuussin luo, jonka hajonneen seinän takana odotti koko viime kesän saldo.
”Sähän tykkäät paskaisista perseistä! Nyt saat paskaa oikein kunnolla!” Leif mekasti.
Jomppa heitettiin ulostekasaan ja Veijon käteen työnnettiin ratsupiiska.
”Nussi sitä paskaa! Siitähän sä tykkäät!” Poju huusi.
Hätääntynyt ja sähköiskuista lamaantunut Jomppa veti kätensä ulostekasasta ja kääntyi katsomaan miehiä.
”Älkää nyt jumalauta, täähän on ihan hullua!” Jomppa huusi.
”Eikö sana kuulu?! Työnnä se kyrpäs sinne paskakasaan tai Veijo vetäisee sua raipalla pitkin palleja!” Leif komensi.
Jomppa käänsi katseensa Veijoon joka yritti välttää katsekontaktia ja pyrki katsomaan maahan.
”Veijo?” Jomppa kysyi anovasti.
”Veijo, lyö sitä homoa! Se tykkää siitä!” Palli-Antero huusi.
”Veijo, voitko sä tehdä tän mulle?” Jomppa tivasi ja kyynel vieri pitkin hänen poskeaan.
Veijo nosti päänsä ja katsoi Jomppaa silmiin.
”Anna mennä Veijo!” Leif kannusti.
”Veijo! Veijo! Veijo!” muut miehet alkoivat kannustaa ja lyödä tahtia.
Veijo puristi ratsupiiskaa kädessään yhä epäröiden.
”No niin Veijo, älä oo sivari niin kuin poikas!” Leif huusi.
Se oli Veijolle liikaa. Jompan itkeviä silmiä katsoen, hän kohotti ratsupiiskansa ja huitaisi. Isku osui Jompan käteen ja tämä karjahti kivusta. Jomppa käänsi katseensa uudelleen Veijoon ja hänen silmistään saattoi nähdä hänen sydämensä särkyvän.
”Hyvä Veijo! Lyö uudestaan! Hivauta oikein kunnolla sen haiseville homopalleille!!!” Poju vaati ja Veijo löi niin kovaa kuin jaksoi. Isku osui Jomppaa kiveksille ja hän karjui kivusta niin että koko järvi raikasi.
”Nussi sitä paskakasaa tai sattuu lisää!” Leif komensi ja Jompalla ei ollut enää muita vaihtoehtoja kuin tehdä työtä käskettyä. Kipuaallot lävistivät hänen kroppansa kun hän upotti Veijon hammaskartalla varustettua mustelmaista meisseliään sontaan...
14. "Tuolla Se Sivari menee!"
Alkoi olla jo ilta. Orvo oli kävelemässä kotiin divarista, jonne hän oli kiireiltään onneksi vielä ehtinyt ennen sulkemisaikaa. Hän oli käynyt hankkimassa itselleen muutamia Asterix -albumeita ("Vau! Alkuperäisiä 50-luvun painoksia!") sekä sortunut heräteostoksiin tehtyään löydön: huippukuntoinen Premiata Forneria Marconin debyyttialbumi Storia Di Un Minuto - ja vieläpä vinyylinä.
”Tuolla se sivari menee!!!” huudettiin ohi ajavasta autosta joka pysähtyi saman tien jarrut kirskuen. Auton ovet aukenivat ja ulos astui Sepe ja hänen kolme ystäväänsä. Orvo tiesi välittömästi mistä oli kyse ja alkoi juosta pakoon sen mitä jaloistaan pystyi. Ehkä jos hän ei olisi ollut niin hätääntynyt, hän olisi ymmärtänyt pudottaa ostospussinsa maahan ja olisi juossut nopeammin, mutta ajatuksenjuoksu ei tässä tilanteessa ehtinyt toimia riittävän nopeasti.
Sepe oli nopeampi ja ehti saavuttaa Orvoa riittävästi kaataakseen tämän maahan. Saman tien oli poikajoukko kerääntynyt hänen ympärilleen ja potkuja alkoi upota ympäri maassa makaavaan Orvon vartaloa. Orvo pyrki suojaamaan kasvonsa sen minkä pystyi mutta tunsi silti yhä kivuliaampia potkuja ja iskuja. Joku tarrasi häntä hiuksista ja löi hänen päänsä asfalttiin. Orvo kuuli kun joku pojista suorastaan löi tahtia muiden keskittyessä pieksemiseen ja huuteli täysin asiayhteydestä irrotettuja latteuksia "Tuntemattomasta Sotilaasta". Orvon yrittäessä repiä käsiä irti hänen hiuksistaan, osui potku suoraan hänen nenäänsä.
Lopulta pahoinpitelijä joukko lopetti muilutuksensa, sylkivät jokainen verilammikossa makaavan Orvo päälle ja kaahasivat tiehensä. Orvon olo oli sekavan huojuva, mutta tunsi silti tiettyä kiitollisuutta tajutessaan olevansa kuitenkin hengissä.
15. Nostradamus-Setä & Lapset
” Maailma on hukkua saasteisiin ja kuitenkin ihmiset vain ajelee autoilla. Te vingutte joululahjaksi uutta videopeliä samalla kun toisella puolen maailmaa lapset joutuu tonkimaan matoja syötäväkseen”, rastapää kertoi päiväkodin lapsille, jotka katselivat häntä silmät suurena.
Rastapää oli oivaltanut että mikäli haluaa ihan oikeasti vaikuttaa, oli syytä vaikuttaa niihin jotka eivät olleet vielä liiaksi altistuneet oikeistolaisten propagandalle, eikä massamedian humputuksille. Tämän takia päiväkoti palveluspaikkana olikin silkka unelma.
”Miltä ne madot sitten maistuu?” Joonas kysyi.
”...ja ajatelkaa nyt niitä pieniä possuja mitä tekin syötte tuolla ruokalassa,” Rastapää vaahtosi huomioimatta pikkupojan kysymystä, ”se on kuulkaa todella julmaa touhua kun eläimiä tapetaan ruoaksi. Ne ovat kärsineet koko elämänsä ja sitten ne tapetaan. Jos tekin ryhtyisitte vegaaneiksi niin ei pienet possut eikä lehmävauvat kärsisi.”
”Mikä on vegaani?” Amalia kysyi vuorostaan
”Se on sellainen henkilö niin kuin minä, joka syö vain kasviksia, ettei eläinparat kärsisi.” Rastapää kertoi lyhyesti ja jatkoi sitten paasaamistaan: ”ja sellaiset ökyporvarit – niin kuin esimerkiksi Niko-Petterin isi – on syypäitä siihen että kohta koko Eurooppa on taas fasismin kynsissä.”
Niko-Petterin isä oli kuuluisan matkapuhelinyhtiön yritysjohtaja ja tämän vuoksi Niko-Petteri oli ansainnut paikkansa rastapään silmätikkuna siitä lähtien kun asia oli rastapäälle selvinnyt.
Lapset pyörittelivät päätään ihmeissään. He eivät toistaiseksi ymmärtäneet päiväkoti-sedän puheista sen enempää kuin että Niko-Petterissä oli ainakin jotain vikaa, minkä vuoksi he olivatkin päättäneet rikkoa Niko-Petterin lelut ja jättää tämän muutenkin leikkien ulkopuolelle.
”Teidän on ihan turha kuvitella että tämä niin sanottu hyvinvointi kestäis kovinkaan kauaa. Kohta lamakin laskee kylmän ja hikisen kouransa jokaisen olkapäälle ja vain harva tulee teistä edes saamaan työpaikkaa. Teidänkin vanhempien olis jo aika äänestää vasemmistoa tai vihreitä että tilanteeseen saataisiin edes jokin muutos. Niko-Petterin isiltä tätä on tietysti turha toivoa.” rastapää jatkoi, ”edessä on todennäköisesti joka tapauksessa uusi jääkausi ja maailmanloppu kun Niko-Petterin isin tehdas päästää ilmakehään semmoiset määrät myrkkyjä ettei kukaan meistä pysty enää hengittämäänkään ja lopulta kun ei ole enää ilmakehääkään niin aurinko paahtaa meidät kaikki poroksi. Tää on fakta.”
Tässä vaiheessa koko lapsiryhmä puhkesi hysteeriseen itkuun ja osa lapsista juoksi pöytien alle piiloon.
16. Itsekeskeinen Sika Nimeltä Orvo
Orvo makoili kotonaan kuunnellen radiosta Robert Johnsonin klassikoita "The Blues Roots" -erikoislähetyksessä. Kunnanlääkäri Toivanen oli antanut hänelle viikon sairaslomaa siviilipalveluksesta, eikä suotta, Orvolta oli katkennut kylkiluita ja kyynärluu ja muutenkin koko kroppa oli mustelmilla ja naarmuilla. Orvo oli masentunut tilanteesta. Niin paljon kuin hän nauttikin työstään sotaveteraanien kuntoutuskodissa, oli hänen valintansa aiheuttanut niin paljon harmia hänelle itselleen ja läheisilleen.
Kuitenkin ilon pilkahdus ilmestyi hänen kasvoilleen Mintun soittaessa hänen kännykkäänsä.
”Moi! Mä kuulin mitä Sepe ja sen kaverit teki sulle, mä oon tosi pahoillani,” Minttu sanoi. Pelkkä Mintun äänen kuuleminen sai Orvon olon paremmaksi.
”Älä suotta anteeksi pyytele, eihän sen sinun syysi ole,” Orvo sanoi.
”Sun täytyy ymmärtää… Sepen paappa on kuollut sodassa eikä se oo ollut sille helppoa…” Minttu selitti, ”joten se ei voi sietää sivareita.”
Ihan täysin Orvo ei pystynyt ymmärtämään Mintun mainitsemaa syy- ja seuraussuhdetta, mutta jätti silti asian mainitsematta ja kyseli mieluimmin Mintun vointia ja kuulumisia.
”Ihan ok. Mutta kuule, mä pyydän että älä kerro kuitenkaan poliisille mitään,” Minttu sanoi ja hänen ääneensä oli ilmaantunut aneleva ääni, ”kato kun Sepellä oli jo se ehdonalainen ja---”
”Mä oon pahoillani Minttu,” Orvo sanoi, ”mutta mä tein jo rikosilmoituksen.
Se oli totta. Terveyskeskusreissun jälkeen Orvo oli mennyt suoraan nimismiehen Lapiolahden puheille ja tehnyt rikosilmoituksen niin kuin asiaan kuuluu.
”Jahas…että sellainen ottahan lyöntikilpailu” Lapiolahti oli kommentoinut naureskellen ja kysellyt minkä asian Orvo arveli olevan pahoinpitelyn taustalla. Kun Orvo oli kertonut epäilevänsä motiiviksi hänen siviilipalvelus-valintaansa oli ilme Lapiolahden kasvoilla muuttunut.
”Vai niin, olis varmaan kannattanu mennä sinne inttiin niin kuin muutkin niin ei tarvis nyt tulla tänne parkumaan jos on tullu pipi,” nimismies oli kommentoinut ja samalla hetkellä Orvo oli tajunnut ettei hänen rikosilmoituspaperinsa etenisi kuin korkeintaan roskalaatikon suuntaan.
”Voi vittu sun kanssa!” Minttu kirosi kuullessaan Orvon jo tehneen rikosilmoituksen. ”Mitä pahaa mä oon sulle tehnyt muka? Sä tosissaan taidat vihata mua. Tää tuli nyt just pahimpaan mahdolliseen aikaan. Meidän piti Sepen kanssa mennä ens viikolla mun porukoille. Nyt ne saa semmoisen kuvan että Sepe on kauhee kriminaali ja väkivaltainen psykopaatti. Pitääkö saatana ottaa aina kaikki asiat niin henkilökohtaisesti?!? Voisit kans joskus vähän miettiä muitakin! Ei maailma pyöri pelkästään sun ympärillä!”
Minttu katkaisi puhelun raivoissaan ja Orvo jäi kuuntelemaan puhelimen tuuttausta ja tunsi olonsa pahenevan taas entiselleen. Hän oli suututtanut Mintun – elämänsä rakkauden – ja sitä hän ei missään nimessä olisi halunnut tehdä. Kuitenkin Orvon päähän tuli äkkiä toisenlainen ajatus: "Miten helkutissa tämä nyt minun syykseni taas pistettiin?!?" Samantyyppisessä tilanteessa nimittäin oltiin oltu ennenkin. Mintun ex-poikaystävä Eki oli heroiinipöllyissä yrittänyt syöttää ravintolaillan päätteeksi karaokejuontajalle tuolin, potkaissut raskaana olevaa naistarjoilijaa mahaan ja juossut ulos ikkunasta suu vaahdossa läheiseen metsään. Kun Orvo ei ollut suostunut antamaan Ekille alibia kyseiselle illalle, niin Minttu oli meinannut tulla puhelinlinjoja pitkin hänen kimppuunsa ja oli puhelun päätteeksi katkaissut välinsä Orvoon moneksi viikoksi. Ravintolassa oli kuitenkin kymmeniä silminnäkijöitä eikä Eki olisi millään voinut välttää tuomiota. Alibin tarjoamalla Orvo olisi vain saanut itselleen hankaluuksia. Mintun tajuttua ettei Ekin kanssa välttämättä pystyisi rakentamaan mitään pysyvää suhdetta (ja Ekin kupsahdettua yliannostukseen vankilassa) Orvo oli saanut puhelun:
"Joo tota sori Orppa", Minttu oli niiskuttanut puhelimessa, "mä olin väärässä kun keuhkosin sulle sillä tavalla. Tästä lähin mä valkkaan paremmin kundikaverini, se on varmaa. Mut ollaanhan hei taas frendejä?"
Orvo nilkutti lääkekaapille - migreeni tästä nyt vielä puuttuikin...
17. Suomi On Sun
Sepe ja kaverit istuivat autossaan kaupan pihalla. Yksi pojista oli hakemassa kaljaa kaupasta sillä välin kun muut odottelivat autossa ja kuuntelivat. Sepen käsivarsi oli ulkona auton ikkunasta ja hän oli käärinyt ”1939-1945 Kiitos!”-paitansa hihat että hänen lihaksikkaat käsivartensa varmasti keräisivät ansaitsemansa huomion ja ehkäpä ihmiset saattaisivat myös huomata hänen käsivarteensa tatuoimansa Suomen lipun. Tehostaakseen vaikutelmaa Sepe oli aikaisemmin käynyt nostelemassa matkahuollon pihassa olevaa penkkiä että suonet tulisivat paremmin näkyville.
Siinä he istuivat ja puhuivat pillusta, autoista ja muusta elintärkeästä kun Sepe huomasi vanhan miehen linkuttavan kävelykeppeineen kohti heidän autoaan. Pojat innostuivat. Mies oli Matti Vainionperä – tiettävästi sotaveteraani, joka oli kiinnittänyt huomiota heidän isänmaalliseen rekvisiittaansa ja kuka tietää, saattoipa tämä tulla heitä jopa kiittämään sivarin pieksemisestä. Tämä maanpetturihan työskenteli sotaveteraanien kuntoutuskodissa, joten siellä oltiin todennäköisesti hyvin loukkaantuneita.
”Päivää,” Sepe huikkasi Matin saapuessa auton ikkunan kohdalle.
”Saatanan kopelit!!!” Matti huusi niin että suorastaan koko auto hyppäsi poikajoukon säikähtäessä, ”Te perkeleen nulikat hakkasitte Orvon!!! Ja minkä helevetin takia jos saan kysyä?!?!”
Pojat eivät saaneet sanaa suustaan.
”Meillä koko laitos itkee kun ei tykätty poika ole nyt siellä töissä! Rahikainen on taas vajonnut siihen saatanan apaattiseen tilaansa, Orvon kanssa se sentään kommunikoi ja vieläpä korttiakin olivat lätkineet. Nyt se vaan taas toljottaa sitä ryijyään ja maiskuttelee iteksiin niinku joku vauva! Saatanan vittu teidän kanssa! Ja vieläpä hakkasitte sen porukalla kun ei ollu miestä yksin tapella! Jos mä olisin 20 vuotta nuorempi niin mä antaisin teille sellaisen selkäsaunan että muistaisitte sen iät päivät!!!”
Matin uhossa oli totuuden siemen. 70-luvulla poikajoukko oli yrittänyt ryöstää hänet Riihimäellä, mutta yritys oli vahvasti epäonnistunut. Matti oli ollut lopulta se joka oli joutunut soittamaan siskonpojalleen, että tämä tulisi hakemaan hänet putkasta, jonne Matti oli joutunut piestyään koko jengin sairaalakuntoon heidän omilla metalliputkillaan. Joukkion johtajalle hän oli vielä bonuksena lahjoittanut puoli metriä päivänvarjon vartta suoleen.
Pojat olivat niin järkyttyneitä etteivät kyenneet tekemään muuta kuin tuijottamaan raivosta kihisevää vanhaa miestä, joka edelleen uhkui voimaa. Matti vilkaisi poikien paitoja ja kaulassa roikkuvia rautaleijona-koruja.
”Ja heittäkää nyt jumalauta helvettiin nuo teidän hepeneet ja käyttäytykää niinkun miehet! Mä oon elämässäni ollu niin pahoissa paikoissa ja joutunu tekemään sellaisia asioita että sitä on ihan turha tuollaisten keskenkasvuisten kakaroiden juhlia!”
Sanansa sanottuaan Matti kääntyi tuhahtaen ja alkoi linkuttaa poispäin, mutta vihdoin Sepe sai suunsa auki.
”Mun paappa on kuule kuollu sodas! Se oli jo sotasankari kunnes ryssät ampui sen!”
Hitaasti Matti kääntyi uudelleen kohti poikia. Hänen kasvoilleen oli ilmestynyt halveksivan ilkikurinen ilme.
”Mä kuule tunsin sun paappas. Kulijoen Vilperi – niin kuin me poikien kanssa siitä sanottiin. Sille joutui muut lataamaan kiväärinkin kun ei se itse osannu. Sitten se keksi juoda lotkottaa kokonaisen molotovin koktailipullon kun ajatteli että siitä saa hyvät kännit ja kuoli sitten myrkytykseen. Sellaisen sotasankari se Vilperi oli.”
Naurahtaen Matti kääntyi uudelleen menosuuntaansa ja linkutti pois paikalta. Koko poikajoukko istui autossa hetken hiljaa kunnes Sepe purskahti itkuun.
18. Ohi On!
Orvon sivarivuosi oli päättynyt. Oli viikonloppu ja vihdoin heillä oli Taunon kanssa tullut mahdollisuus tavata toisensa ja juhlia pois kuluneita aamuja. Oli kesäilta ja he istuskelivat Taunon kotitilan pihakiikussa ja nautiskelivat Taunon itse tekemää olutta. Orvon mielestä maku ei ollut mikään aisteja hivelevä, mutta kohteliaisuudesta hän silti kehui sitä hyvin laadukkaaksi. Orvo oli myös hankkinut heille sikarit, joilla he juhlistivat pian päättyvää palvelusaikaa. He kertoilivat juttuja toisilleen menneeltä vuodelta ja muistelivat Lapinjärven koulutusaikaa, minkä molemmat totesivat täysin hyödyttömäksi ajanhukaksi.
Erityisesti poikia huvitti edelleen Reino-nimisen vanhemman konstaapelin luento, missä tämä oli kertonut poliisin toiminnasta, mutta siinä samalla oli paljastunut myös Reinon omat, henkilökohtaiset, hyvin oudot metodit. Reino oli kertonut pahoinpitelyhälytyksen sattuessa ajelevansa partioautolla vähän useamman korttelin kautta, että tappelupukarit olisivat hieman väsyneempiä poliisin saapuessa paikalle ja siten helpompia pidätettäviä.
Perheväkivaltatapauksissa Reino oli aina ensisijaisesti huolehtinut miehen hyvinvoinnista (joka yleensä oli pahoinpitelijä). ”Onko isännällä kaikki kunnossa?”, Reino oli joka kerta ensitöikseen kysynyt, löytäessään miehen istumasta paita veressä keittiön pöydän äärestä, viinapullo kädestään, kuuntelemassa ”Ihmisen ikävä toisen luo”-laulua stereoista, pelokkaan, verta vuotavan vaimon ollessa lukittautuneena vessaan. Kun isännän tila oli sitten saatu tasaantumaan, Mikko Alatalon levykin vaihdettu kevyeen foksiin, oli Reino yleensä nostanut kytkintä. Saattoipa joskus huikata vessassa itkevälle mustikalle (joka joskus vaimonkin virkaa oli toimittanut) että "Nonni! Nyt sitten loppuu se murjottaminen ja tullaan ulos sieltä klosetin puolelta - kakarat kans!"
Orvo oli esittänyt muutaman kritisoivan kysymyksen Reinon toimista, minkä jälkeen Reino oli ottanut hänet silmätikukseen loppuluennon ajaksi.
”Ja pidetäänpä sitten tupakanmittainen tauko, ja neiti siitä eturivistä voi varmastikin käydä ostamassa kanttiinista limun itselleen”, oli Reino irvaillut Orvolle.
”On se ollu kaas eri touhua tuala uimahallis. Jokku eläkelääset ei vain sitte millää suastu nourattamahan peseytymissääntöjä ja sen tähären sitte koululaaset saa altahas niäleskellä vanhojen akkojen perseenjäämiä ja kroolaalla parsakaalin hajuuses vetes. Onhan sielä vetes tieätysti kloorit sun muut mutta ei silläkää ny ihimeetä saara aikahan.” Tauno kertoi kokemuksiaan palveluspaikastaan ja Orvon hihiteltyä hänen jutuilleen, Tauno innostui kertomaan koko pavelusaikansa saldon:
”Joku äijän köriläs meirän piti porukalla tainnuttaa ja nakata pihalle kun se kävi kaiken aikaa akkaan pualella kulli pystys haistelemas uimahousuja notta josko niihin vähä olis pimppilimaa tarttunu. Ei se uskonu vaikka sille monta kertaa sanottihin, notta akkaan pualelle ei raavahalla miähellä pitääsi olla mitää asiaa.” Tauno kertoi ja Orvo nauroi niin että oluet tulivat nenästä ulos, ”Ja joku saatanan talipää oli nukahtanu saunaan ja paskantanu lauteille, eikä sitte keherannu enää tulla pihalle siältä ja lukittautuu sinne. Sitä saatiin sitte sieltä tuntitolkulla neuvotella avaamaan ovi ja kun se lopuuksi tuli pihalle niin se oli jo melekeen kanveesis nestehukasta.”
Orvo kertoi Taunolle pahoinpitelystä ja monesta muusta sattuneesta tapahtumasta. Jouluna Orvo oli saanut joulukortin ja huomannut koko sukunsa allekirjoittaneen sen. Hän oli ilahtunut suuresti ajatellessaan että suku oli vihdoin antanut hänelle valintansa anteeksi, mutta oli sitten huomannut allekirjoitusten ylle kirjoitetun tekstin: ”Hyvää Joulua, MAANPETTURI!”
Tauno oli myös kuullut rastapäästä. Tämä oli kuulemma saanut potkut palveluspaikastaan ja joutunut vankilaan. Oli kuulemma jollain konstin saanut päiväkodin lapsille ihan hysteerisen pelkotilan aikaiseksi ja tämän jälkeen vielä yrittänyt saada lapset rauhoittumaan kannabiksella. Nyt osaa lapsukaisista jouduttiin viemään tämän tuosta psykoterapioihin kun eivät puhuneet enää muusta kuin maailmanlopusta ja piirtelivät vain synkkiä piirroksia siitä miten maapallo palaa.
19. Oon Voimissain'
”Vittu mua kiinnosta”, finninaamainen suurkeittiöopiskelija tokaisi Jompalle. Jomppa oli ties monettako kertaa pyytänyt opiskelijaa siivoamaan sotkunsa työpöydältä, mutta oppilas istui edelleen salin puolella nuuskat huulessa ja vandalisoi pöytää taltalla. Samainen oppilas oli aiemmin samana päivänä aiheuttanut palohälytyksen ja yleisen kaaoksen yritettyään sulattaa mopon kaasutinta mikroaaltouunissa. Jompan hermot tämänkin oppilaan kohdalla alkoivat olla lopussa, mutta oli pakko olla kärsivällinen, sillä hän itsekin oli tässä työssä vasta koeajalla.
Kesämökki-muljutuksen jälkeen Jompalle ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin aloittaa uusi elämä. Hän oli aluksi yrittänyt jatkaa vanhaa työtään mutta sen lisäksi että hänen viha/rakkaus-suhtautumisensa Veijoon oli vienyt häneltä kaiken energian ja keskittymiskyvyn, oli myös Kytöjärven metsästysseura Leifin johdolla tehnyt kaikkensa että Jompan uusi seksuaalinen taipumus tuotaisiin kaikkien tietoon. Ravintolasta, jossa hän ennen työskenteli, alkoi vähän väliä löytyä valokuvia hänestä alastomana, penis sontakasassa, eikä kuvien joutuminen ravintolapäällikön käsiin mitenkään parantanut tilannetta.
Eräänä iltana oli autolastillinen isänmaallisen oloisia nuoria pysähtynyt hänen kohdalleen huutaen: ”Tuolla se homo menee!” ja sen jälkeen yrittänyt pahoinpidellä hänet. Isokokoinen Jomppa oli tosin laittanut koko joukkion nippuun ja itku siinä oli poika-raukoilta päässyt, muttei se mitenkään vähentänyt Jompan omaa ahdistusta tuntiessaan olevan nyt koko paikkakunnan vihollinen.
Eniten Jompan kävi kuitenkin sääliksi Saara-vaimoaan, joka oli edelleen mielisairaalassa. Vanhoilliskristillinen Saara ei tulisi ikinä kestämään pienen paikkakunnan sormella osoittelua, mikäli ylipäätään ikinä pääsisi ulos laitoksesta, sillä yhä Saara vain istui tuijottaen tyhjyyteen ja hoki Raamatun homoseksuaalisuutta käsittelevän lauseen neljää sanaa: ”…sillä se on kauhistus… sillä se on kauhistus…”
Lopulta Jomppa oli päättänyt jättää kaiken taaksensa. Hän muutti kauas pohjoiseen ja sai lopulta töitä ammattikoulun suurkeittiöllä. Hän yritti aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä, sillä täällä kukaan ei tuntenut häntä. Muiden opettajien silmissä Jomppa vaikutti erakko-luonteelta sillä hän ei juurikaan luonut kontaktia työtovereihinsa. Ulkona hän ei myöskään vapaa-aikanaan käynyt, sillä hän suorastaan pelkäsi tutustua uusiin ihmisiin. Häntä ei enää koskaan satutettaisi niin julmasti.
Muutaman kerran Veijo oli yrittänyt soittaa hänelle, mutta numeron nähdessään Jomppa oli painanut punaista luuria. Veijo oli särkenyt hänen sydämensä, joten heillä ei ollut enää mitään puhuttavaa. Silti kaikesta pahasta huolimatta, Jomppa monesti yhä muisteli Veijon lämmintä kosketusta, eikä voinut olla tuntematta kaipuuta.
20. I'll Get Him Hot, Show Him What I've Got
Minttu katseli itseään peilistä. Hän oli pukeutunut näyttävästi: läpinäkyvä spagettiolkain-toppi, jossa luki rintojen kohdalla paljeteilla "All you can eat buffet downstairs", stay-up -sukat ja hame, joka ei jättänyt paljoa arvailuiden varaan. Jalassaan hänellä oli nyörisandaalit, jotka Minttu oli valinnut koska ne korostivat suihkurusketuksen saaneita sääriä.
Viikko sitten hän oli eronnut poikaystävästään Sepestä. Sepe oli mustasukkaisuuksissaan yrittänyt puukottaa hänet eräänä perjantai-iltana ja Minttu oli joutunut vangitsemaan itsensä parvekkeelle ja soittamaan sieltä käsin poliisit.
Sepen jälkeen Mintun usko miehiin oli horjunut, mutta Orvo oli ollut ihana lohduttaessaan häntä eron jäljiltä, kertonut ettei maailma yhteen eroon kaatuisi ja että kyllä Minttu vielä löytäisi ”sen oikean” kunhan pitäisi silmänsä auki, sillä onni saattoi olla lähempänä kuin mitä Minttu kuvittelikaan, mutta sen löytäminen vaati avointa mieltä ja rohkeutta. Näin oli Orvo sanonut, mutta samaa oli Mintulle kertonut myös Cosmopolitan -lehti, minkä ”Näin isket unelmiesi miehen”-artikkelin Minttu oli lukenut useampaan otteeseen ja opetellut niksit niin hyvin että osasi ne miltei unissaankin.
Minttu törrötti huuliaan peilikuvalleen saaden ne näyttämään paksummilta. Kahden tunnin päästä alkavat Hannelen polttarit tarkoittaisivat nyt myös Mintulle uuden ajan alkua. Nyt oli tullut aika etsiä uusi poikaystävä ja tällä kertaa hän ei tekisi samaa virhettä kuin Sepen kanssa. Tällä kertaa hän etsisi unelmiensa prinssin. "Tänään se tapahtuu", Minttu toisteli itselleen ja kuvitteli miten hänen unelmamiehensä tänään kaappaisi hänet tanssilattialla syliinsä, kantaisi hänet illan päätteeksi kartanoonsa väreilevillä, lihaksikkailla käsivarsillaan ja ottaisi hellästi takkatulen loimussa karhuntaljalla, minkä päällä he rakastelisivat koko yön. Minttua alkoi todenteolla kuumottamaan.
21. Here's Looking At You, Kid
Orvo katseli itseään peilistä. Hän tunsi olonsa tyylikkäämmäksi kuin koskaan. Hän oli ollut Annikki-mummin luona auttamassa mummia ullakon siivoamisessa kun hänen silmiinsä oli osunut vanha puku.
” Se on siun isosettäis Vihtorin vanha rippipuku”, mummi oli kertonut.
”Se on erittäin tyylikäs!” Orvo oli todennut silmät loistaen.
” Sie saat sen jos haluut,” mummi oli sanonut, ” täällä ullakolla koit sen vaan syö eikä kukkaan muu sitä halua.”
”Kiitos mummi!” Orvo oli hihkunut, ”tämä puku menee vain erikoiskäyttöön!”
Nyt Orvo poseerasi peilin edessä, rippipuku yllään ja lierihattu päässään.
”We'll always have Paris" Orvo sanoi matalalla äänellä, naurahti ja sipaisi sitten lierihattunsa kulmaa. Hän hymyili peilikuvalleen vielä hetken, riisui sitten puvun yltään ja laittoi sen huolellisesti vaatekaappiinsa.
”Todellakin,” hän totesi, ”näin hieno puku menee vain erikoiskäyttöön…”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti